Se on vaan vaihe: vauhtia ja tilanteita, osa 38

Täytyy olla nopea:

kolme- ja puolivuotias on taas täysin kaikkivoipa ja maailman ykkösvaltias, ovat muut mitä mieltä tahansa. Nyt se leikkii hetken yläkerrassa. Käytän tilanteen hyväkseni.

Eilen illalla se odotti siskoaan nukkumaan, ja koska nukkumatilla ei ollut vielä uhkailtu, se kai ajatteli hetken olevan otollinen johonkin luovaan. Koska se voi. Tiedättekö: kenenkään muun suusta en voi pyrskähtelemättä kuulla ”koska mä voin”, koska muu ihminen ei vaan voi, noin usein, noin yllättävästi. Kun kuulohavainnot eivät lakanneet, marssin yläkertaan otsa kurtussa. Vastassa oli aurinkoisesti hymyilevä lapsi, jonka peiton alla ilmeisesti oli jotain. Se ei malttanut odottaa, että kiinnostuisin asiasta, vaan kertoi: ”äiti mulla on sulle – ullatus!” Sillä hetkellä, kun pieni käsi nosti peiton reunan ylös, huomasin myös vihreän tussin lattialla sängyn vieressä, enkä suoraan sanoen enää ehtunyt yllättyä, kun näin kauniilla koukeroilla koristellun aluslakanan. Hrmrhmr.

Mentiin uimahalliin. Kysyin, haluaako se itse pyytää tiskiltä sen alle neljävuotiaan ilmaisen rannakkeen. Ilman hetkenkään epäröintiä se oli valmis haasteeseen. Mennään tiskille. ”Mulle pitäis antaa semmonen lanneke.” ”Minkä ikänen sä olet?” ”Kolme.” ”No sitten sun ei tarvi maksaakaan. Tässä, ole hyvä.” ”Kiitos.” Se on yhtäkkiä niin reipas ja osaava.

Äsken jätin sen olohuoneeseen leikkimään yksinään. Kova oli pälätys, hymyilytti, koska minä en koskaan ole osannut leikkiä ääneen, eikä edellinenkään lapsi sitä muistaakseni ainakaan kovin pitkään harrastanut, mutta tällä nyt ei ole mitään estoja, ainakaan päikkärittömän päivän iltana. Menin kellariin ripustamaan pyykkejä. Hetken kuluttua joku pamahtaa. Se oli ovi. Se oli ulko-ovi. Höristän korviani, koska kellarin ilmanvaihtoputki on sellaisessa kohdassa, että talon päädystä kuuluu sisään niin puhe kuin askeleetkin. Kumpaakaan ei kuulu, joten välitöntä vaaraa ei ole. Laitan viimeisenkin pyyhkeen kuivumaan ja juoksen ulko-ovelle. Ei tarvitse lähteä Mummulaan asti tarkastamaan tilannetta, koska lapsi on siellä ulkoportailla ja huutaa iloisesti, että aikoo jäädä tämän sateenvarjon kanssa ulos leikkimään vähäksi aikaa. Kengät on jalassa, ulkovaatteita ei, joten käännytän sen takaisin. Selitän, että vaikka arvasin, missä se oli, en tiennyt, ja siksi olin niin huolissani, että melkein itku tuli. ”Noo, en mä enää mene ulos sanomatta sulle.”

Sitten se auttoi mua kantamaan puhtaat pyykit keittiön rappusille. ”Mä oon semmone työtyttö. Mä oon tosi vahva.”

”Ei talvi mua auttaa missään asiassa.”

En kirjoittanut tätä yhdellä istumalla. Ainakin neljä kertaa nousin ja kävin, eikä se ollut siellä yläkerrassa kuin kolme minuuttia. Nyt se katsoo tossa mun selkäni takana, että missä on se lila kirja, josta löytyy vaikka mitä jätski- ja kakkujuttuja, koska sen täytyy katsoa, minkä mansikkakakun se haluaa sen synttäreille.