Täti-ihminen ja jumppasalin peilit
Olen sillä tavalla kehollinen ihminen, että saan kiksit siitä, kun liike tuntuu hyvältä. Juokseminen ei tunnu pakolta tai vaikealta, jos ajattelen ajan ja matkan sijaan sitä tunnetta, kun askel rullaa ihanasti. Rakastan juuri niitä tanssillisia tunteja, joita jotkut vihaavat siksi, että siellä menee jalat solmuun. Vaikka alku olisi hankalaa, osaamisen tunne on niin hurmiollinen, että sitä jaksaa jahdata vaikeuksista huolimatta. Tanssituntien perintöä on myös se, että keskivartalon lihasten tärkeys ei koskaan tule minulle uutisena silloin, kun se jossain yhteydessä nostetaan tiedotusvälineissä vähintään vuosittain suuren yleisön ihmeteltäväksi.
Töissä puhuttiin tästä suloisesta tekstistä, sivuttiin Hanna Sumarin napakkaa suhtautumista kroppaansa ja ihmeteltiin jälleen kerran sitä, että miksi miksi miksi tämä edes on mikään puheenaihe, tämä naisten ulkonäkö, tai oikeastaan naisten vartalot. Helvetti. Naislaif kommentoi asiaa myös. Jopa podcast-löytöni Trettio plus trevarissa oli kuluneella viikolla sama aihe. Jokainen meistä on eri mallinen ja kokoinen, ja se on luonnollista, ja sitä on vatvottu teini-ikäisenä niin paljon, että luulisi asian olevan selvä aikuisuuteen mennessä, mutta ei, sitten kroppa muuttuu, ja muuttuu taas, onpa muokkaajana elämä tai sinä itse, ja taas ollaan ihmetyksen äärellä suu ammollaan, että miksi en näytä samalta kuin tuo toinen. Ja helppo on älyllisesti huudella, että voi rakkaat, te olette kaikki arvokkaita juuri sellaisina kuin olette, olemme kaikki erilaisia mutta erilaisinakin aivan samanarvoisia.
Meidän huushollissa on jo totuttu siihen, että lapset ovat viimeistään parivuotiaina muita ikäisiään reilusti pidempiä. (Nii-in, olen minä huomannut sen ihan itsekin, ei välttämättä ole aina tarpeellista kertoa sitä minulle… Vaikka toki itsekin välillä asiaa hämmästelen.) Jotenkin on paljon itsestään selvempää, että ihmiset ovat eri mittaisia: voit olla tosi lyhyenä tai tosi pitkänä friikki luonnonoikku, jota ihmetellään, mutta eihän sitä voi paheksua, koska ei ihminen voi pituudelleen yhtään mitään. Sen sijaan sekä muiden että minun on hirvittävän vaikea tajuta, että myös ihmisten leveydet ovat erilaiset. ”Isot luut” on muka tekosyy, jonka varjolla ihminen voi olla laihduttamatta ja muokkaamatta itseään – minkälaiseksi? Oikeanlaiseksi? Samanlaiseksi? On olevinaan jonkun sortin synti olla luonnostaan, kehoaan erityisesti rakentamatta, leveäharteinen, leveälanteinen ja lihaksikas. Nainen. Ja minä olen.
Viime lauantaina menin sinne viikottaiseen jumppaani, jossa roikutaan naruista, jotta pystytään keskittymään niihin keskivartalon lihaksiin. Täti-ihmisen päättäväisyydellä menen tietenkin eturiviin, josta näen ohjaajan mahdollisimman hyvin. Sijainnissa oli kaksi suurta ongelmaa: ensinnäkään en nähnyt itseäni sivupeilistä, eli en pystynyt tarkastamaan, saanko pidettyä kroppani linjassa, kuten kuuluu, ja toiseksi vieressäni jumppasi itseäni 25% raameiltaan ja rasvaprosentiltaan 50% pienempi nainen. Vaikka tunnin alussa fiilistelin vahvoja lihaksiani ja hyvää liikerataa, tunnin edetessä silmät vaelsivat aivan liian usein etupeilissä omasta kuvastani naapuriin: kuin rottweiler ja pinseri vierekkäin. Naapuri näytti paljon enemmän sellaiselta naiselta, joitä näkyy telkkarissa ja lehdissä. Minä näytin paljon enemmän perustädiltä. Perustädit ovat kuitenkin ihan ihmisiä nekin, eivätkö olekin? Ovathan? Kelpaanhan?
Menin kysymään varmistusta ratkaisukeskeisesti orientoituneelta Mieheltä. Kelpaanhan? Joo, kelpaan.
Mutta jos joku häiritsee, niin asialle voi tehdä jotain, se jatkoi.
Väärä vastaus. VÄÄRÄ. Minä olen jääräpäisesti treenannut naisen elämästä selviytymistä häiritsevän vääränlaisen kroppani kanssa kaikki nämä vuodet. Valmisvaatteet eivät sovi minun korkealle lantiolleni: housujen vyötärönauha halkaisee aina vatsani ja takapuoleni väärästä kohdasta, tai jos ostan sellaiset housut, jotka eivät tee niin, ne eivät kerta kaikkiaan istu päälleni. Kun laihdun, tissini pienenevät, mutta silti rintakehäni voisi päätellä ympärysmittansa puolesta kuuluvan aikuisviihdeihmiselle. Sovituskopista tulen aina ulos kuin turpaani saaneena. Edes silloin, kun vaatteita ei ole päällä ja ne eivät kiristä tai laskeudu väärin, en viitsi alkaa ihastella sopivan ryhdikästä ja toimivaa ja vahvaa vartaloani, koska saakeli vieköön, se tunne on niin ohimenevä ja rikkoutuu taas kohta, kun puen päälleni. Helpompi on olla ajattelematta koko asiaa enempää kuin on tarve.
En mene sinne jumppaani tai suunnittele uuden lenkkikauden aloittamista siksi, että kroppani häiritsee minua. Menen sinne siksi, että haluan kroppani palvelevan minua hyvin, ja haluan tuntea hyvää liikettä. Se on melkeinpä velvollisuuteni, koska voin. Tulen vihaiseksi tai surulliseksi, jos alan epäillä kroppani kelpoisuutta. Tällä elämänkokemuksella tiedän senkin, että eniten kehuja ulkonäöstäni saan silloin, kun olen iloinen ja rento ja tyytyväinen itseeni, eli silloin, kun en todellakaan keskity siihen, minkä mallinen olen. Olisi ihan fiksua lakata märehtimästä näitä juttuja.
Tänään valitsin paikkani salissa tarkkaan. Linnunluinen fitness-harrastaja ei ollut vieressäni, vaan sain rauhassa siinä sivupeilin vieressä peilata synnyttäneen ja stressanneen ja monenlaisesta selvinneen kehoni keskiviivaa ja olla tyytyväinen nätteihin punnerruksiini ja vatsalihasliikkeisiini. Mikään ei häirinnyt. Fiilis oli hyvä.