Vähän sairaan hienot aamut
Näpyttelin sitten voitonriemuisesti, että ollaan niin terveitä ja lapset paranee eikä mikään vaikuta mihinkään ja sillai. No Kertun supernopeasti viime sunnuntaina noussut kuume laski myös samana iltana, mutta ei sitä tietenkään saman tien päiväkotiin viety. Maanantain ja tiistain se hengaili kotona isänsä hoivissa, ja kierrokset alkoivat olla jo sellaiset, että jotain muutakin toimintaa saisi vissiin jo olla. Keskiviikkona se meni takaisin päiväkotiin, oli kuulemma jaksellut ihan hyvin, mitä nyt huomattiin, että saappaassa oli reikä ja vasta sairastaneen lapsen vasen alaraaja läpimärkä… mutta illalla oli taas semmoiset kärttykerttuilut ja räänvalumiset, että peruttiin terveenäoloilmoitus. Isä ja tytär jatkoivat kotioleilua yhdessä vielä loppuviikon.
No niin. Vapautan itseni kaikista pahaäitisyytöksistä toteamalla itsestäänselvyyden: on ikävää, kun lapsi sairastaa.
Nyt voin sanoa, että olipa muuten ihana viikko! Päiväkodin sijainti on lähes täydellinen, eikä aiheuta kauheita ylimääräisiä kierroksia aamuisin (se kaupungin päiväkoti, johon alunperin lapsen ilmoitin, joka on lähimpänä a) meidän kotia ja b) mun bussipysäkkiä eikä huonossa kulmassa Miehen töistäpaluureittiinkään, ei meille avannut oviaan, koska kuuluu itäiseen alueeseen, kun me taas asumme läntisellä alueella – tämä on tähän asti ainoa huono puoli tässä uudessa osoitteessa, tai sitten vain osoitus tarkkaan suunnitellun järjestelmällisyyden eri puolista). Pyörällä hyvällä kelillä ja ilman naulakoille suusta kiinni jäämisiä olen kotiovelta hoitopaikan kautta bussipysäkillä 20 minuutissa ja kävellenkin ehtisin ehkä 40 minuutissa. Nyt sain kuitenkin nauttia ihan käsittämättömän leppoisasta elämästä: kotona ei tarvinut hoitaa kuin omat aamutoimet, ja riitti, kun painoin oven kiinni viisi minuuttia ennen bussin saapumista pysäkille.
Tällaistako elämä olisi, jos ei oltaisi tuota yhtä lasta vielä haluttu? Olisin vapaa! Olisin oman elämäni valtiatar! Voisin keskittyä omiin tarpeisiini!
Neljä vuotta kuluu äkkiä.
Mies taas sai viettää kahdenkeskistä aikaa tyttärensä kanssa, tämän, joka roikkui suurimman osan tähänastisesta elämästään tississä ja jos ei roikkunut niin huusi sen perään. Tai minun, jossa se tissi oli kiinni. Ymmärrän, että jatkuvat ”äiti!”-huudot käyvät hermoille; ymmärrän senkin, että toinen aikuinen ymmärtää, ettei se ole henkilökohtaista tai osoitus siitä, ettei hän olisi myös lapselleen tärkeä, mutta että se silti ärsyttää, ja se on ihan inhimillistä. Tähän mennessä on jotenkin ollut hirvittävän paljon helpompaa tehdä niin, että jos lapsijoukkoa jotenkin jaetaan aktiviteetteihin, niin pienin kulkee äidin mukana. Ei sitä kauheasti ole kyseenalaistettu, tai ainakaan minä en ole, kun muutenkin on kaikenlaista mietittävää. Rutiinit on kova juttu. Ei tarvi aina miettiä erikseen. Joskus silti kannattaisi.
Mutta nyt niillä on ollut kaksistaan kaikkia arkisia kotijuttuja, ja se on kiva. Tästä ehkä seuraa enemmänkin eri tavalla jaettua lapsikatrasta.
Illatkin meni kaikessa rauhassa, kun ei tullut mieleen sinkoilla kauheasti kipeän lapsen kanssa. Sain vähän niinkuin ohimennen tekemättömiä kotihommia tehtyä. Rästiin jääneet työasiatkin on melkein kaikki hoidettu, loputkin saan varmaan huomenna pakettiin. Kyllä on ihan sairaan hyvä välillä vähän hidastella, vaikka sen sitten muistaisikin vasta sitten, kun lapsi sairastaa.