Yh-treeni
Mies on urheilumiehiä, ja valmennusringissä mukana, nyttemmin kevyesti, mutta kuitenkin. Kun bonuspojalla on tärkeä peli, isä on messissä. Jos jossain on mielenkiintoinen peli, Mies menee katsomaan. Se on niillä verissä, siitä ei keskustella. Näin se menee. Ei tule mieleenkään tällä yhteisellä historialla napista siitä, että Valioliiga sanelee jonkin verran vapaa-ajan aikatauluja. Mulla on omat kotkotukseni, eikä se niistä mulle napise, ellei mulla stressitaso nouse häiritsevästi.
Tilanne oli hurjimmillaan muutama vuosi sitten, kun osallistuttavia treenejä ja pelejä oli valmennusrinkiläiselläkin lähes joka viikonpäivälle. Samaan syssyyn osui muutakin haastavaa, mm. kodin ja työn yhdistämistä. En yhtään ihmettele, että ammattiurheilijoiden puolisot eivät juuri palkkatöissä käy, koska niillä aikatauluilla ei kodin hoitoon osallistuta, eikä edes omia pyykkejä ehditä pestä, saati lasten. Ne parisuhteet ovat ennen muuta yhteistyösopimuksia, joissa varmaan kumpikaan osapuoli ei ole sataprosenttisen tyytyväinen tilanteeseen, mutta epäromanttisten neuvottelujen lopputuloksena on päädytty siihen, että näin eletään tämän sopimuksen ajan, ja sitten tarkastetaan, miten jatketaan vai jatketaanko. Jos aito kiitollisuus ja arvostus puuttuu kuviosta, se ei voi kestää.
Tuumailin tätä, kun alkuviikosta huomasin, etten enää paniikinomaisesti yh-viikonlopun lähestyessä ole ohjelmoinut vuorokausia täyteen. Tietysti Kertun sairastaminenkin pakotti jättämään joustovaraa tilanteen tarkkailulle. Oli vaan iso ero siihen tunteeseen, joka silloin joskus seitsemän vuotta sitten vielä oli, kun pienen vauvan kanssa tajusi joutuvansa jäämään ihan yksin suorastaan parin vuorokauden ajaksi… Vaikka päivät olisivat kuluneet ihan perusrutiineilla, ahdistus siitä, ettei koko päivänä mahdollisesti pääsisi puhumaan aikuisen ihmisen kanssa, oli valtava. Niin ollen buukkasin päikkärien molemmin puolin treffit, etten vaan ehtisi pysähtyä äiti-vauva -tyhjiöön. Myöhemmin, isommankin lapsen kanssa, kuvio oli sama; tekosyy tosin oli, etten yksin jaksaisi viihdyttää leikki-ikäistä koko päivää.
Joku vipsahdus tässä ajatuksessa silti on. Sellaisina kotiäitipäivinä, kun Mies lähtee puoli seitsemältä aamulla ja palaa neljältä iltapäivällä, ja käy vielä yhtäkkiä hoitamassa jonkun jutun ennen lasten iltapuhteita, ei ole mitään paniikkia. Tiedän, että tarvittaessa saan sen kiinni jonkun tauon aikana, tai näen viimeistään sitten sen kotiin tullessa, ja joka tapauksessa ollaan samalla aaltopituudella kotiasioiden suhteen. Mutta sitten, kun se on pelireissulla, se on siellä jossain. Ei käytettävissä. (Olisi kai jos jotain dramaattista olisi, mutta jos maito on loppu tai lapsi on juossut päin seinää, niin mitä minä niistä sille raportoisin, ite on hoidettava hommat.) Ihan yksin olen vastuussa kaikesta: en voi muodon vuoksi neuvotella ostoslistasta tai naureskella sille lasten toilailuista tai sauhuta sille hermostumistani sen sijaan, että purkaisin sen suoraan jälkikasvuun. Tänä viikonloppuna ihan vahingossa oli eilen koko ajan ihmisiä kylässä, mutta tarkoituksella hiljensin tätä päivää, ettei univelat aiheuttaisi yhteenottoja – ja eikö iske minulle ihan hirveä päänsärky sitten iltapäivästä, kun en mitään muuta haluaisi kuin torkkua hetken hiljaisuudessa, kun Kerttu herää puolen tunnin jälkeen päikkäreiltä kakkahätään ja Veera mököttää kaikesta, koska takana on kaksi yötä, joiden aikana se on nukkunut yhteensä vain 16 tuntia, ja on vajonnut johonkin uhmaiän ja esiteini-iän sysimustaan dramatiikkaan!
Selvisin. Mutta jos olisin tiennyt Miehen olevan tulossa kotiin vielä tämän vuorokauden puolella, olisin ottanut rennommin, ihan varmasti. Siellä se on tulossa kotiin päin tälläkin hetkellä, ja jossain kohtaa yöllä herään sitä pussaamaan, ja huomenna voin naureskella sille, miten hirveän rankkaa mulla muka oli, ja se tajuaa, koska se on tässä mun kanssa.
Olen tehnyt sen ennenkin, mutta teen sen taas: nöyrä hatunnosto teille kaikille, jotka selviätte arjesta yksin lasten kanssa joka päivä.