Ystävä järjestää tauon

Töiden ja velvollisuuksien jälkeen nappasin nyssäkät autoon ja ajoin Laitakariin. Nousin autosta ja astelin laiturille, kuulin moottorin pörinän hiljenevän ja vilkaisin rantamäntyjen taakse. Sieltä hän saapui minua noutamaan, hiukset tuulenvireessä hulmuten, minulle huiskuttaen.

Koikkelehdin veneeseen. Matkalla hän kertoi, kuunneltuaan tämänviikkoista töihinpaluupuhkumistani, miettineensä, josko sittenkin olisin perunut suunnitelmat, mutta ei, eihän se olisi minusta mitenkään ollut mahdollista. Harvakseltaan tulee tällaisia tilaisuuksia ottaa äkkilähtö äititodellisuudesta ja kuitenkin näin lähelle. Järjestelyjä ei ollut tarve tehdä kotipuolessa: ei tarvittu pakkaamista, aikataulutusta tai priorisointia. Pyyhkeen, villasukat ja saunakamat sekä kahden naisen juomat toin mukanani, kiireet jätin rannalle.

Perillä hän ojensi käteeni lasin, kilistimme ja höpöttelimme. Istuimme laiturin tuoleissa ihailemassa pilviseksi kääntynyttä merimaisemaa. Saunoimme. Söimme. Hän hoiti kaiken sillä tavalla ovelasti, ettei järjestelyihin ollut enää kajoamista, muka auttamismielessä – sähläämiseksi olisi mennyt, jos olisin pistänyt lusikkaani puolivalmiiseen soppaan. Minä vain olin. (Onhan se vaikeaa, mutta kyllä siitä nauttia osaa, vaikka vähän huonolla omallatunnolla tietysti. Ei ny mua varten niin tarvis… Mutta oikeasti se kyllä oli pelkästään ihanaa.)

Nukuimme vanhaan suuliin sukeutuneessa ranta-aitassa. Yöllä tuli tähdenlentojen sijaan rankkoja sadekuuroja, joihin unien välissä havahduin, mutta joista ei tarvinut välittää, koska ne olivat siellä jossain ulkopuolella. Raikas ilma sai nukahtamaan saman tien uudelleen.

Aamulla kahvi oli valmiina. Vaikka saaresta lähtiessä meri keikutti kunnolla, häneen ja merenkulkutaitoihinsa oli helppo luottaa reilun puolen vuorokauden hemmottelumökkeilyn jälkeen. Kotiinpaluu oli raukean onnellinen. Kiitos!