Zen ja amiksessa työskentelyn taito
Maailma muuttuu.
Viitisentoista vuotta sitten IT-kuplassa kelluneessa Suomessa päätettiin, että koska 25-vuotias peruskoulu mahdollistaa kaikille taustaan katsomatta lukiokoulutuksen, oli virallisesti tavoiteltava tilannetta, jossa koulutus-Suomessa 80% aikuisista on korkeakoulututkinto.
Olin ihan että mitähän ttua: kohta ei voi huvikseen edes neuloa lapasia, vaan ensin pitää olla tutkinto. Ja kuka tässä maassa tekee työt? Siis kaikki ne muut työt kuin tämmöiset näpyttelyhommelit. Koska ei kai kukaan korkeakouluttautuisi tehdäkseen jotain fyysistä työtä. Siihen aikaan työttömänä oloa kamalampi kohtalo tässä maassa oli olla duunari.
No sitten meni muutama vuosi, ja joku muukin havahtui, että suuret (kouluttamattomat) ikäluokat jäävät eläkkeelle, ja kun on meillä niin paljon itseään korkeakouluttavia tässä maassa, niin ei ole a) työvoimaa eikä b) taitoa. Ammattikoululaisten Taitaja-kisoja alettiin nostaa isoihin medioihin ja kävikin niin, että monen kohdalla koulutukselliseen umpikujaan (kun niitä korkea-asteen opiskelupaikkoja saati niihin haluavia saati niissä pärjääviä ei ikäluokasta todellakaan ole 80% vaan aika paljon vähemmän) johtava lukiokoulutus joutui taipumaan suosittuudessa ammatilliselle koulutukselle.
Sitten tuli se hetki, kun Pisa-tuloksia hehkutettiin, vaikka käytännössä kouluissa opettajat kyllä tiesivät, etteivät kielelliset ja matemaattiset taidot olleet pysyneet huippuvuosien tasolla. Sitten säästettiin, ja koulumaailmassa säästöt eivät tarkoita opettajien muutenkin älyttömän suurten palkkojen ja pitkien lomien (koululaisten kouluvuosi kestää 9kk ja käytännössä katsottiin muutama vuosikymmen sitten, että on hyvä idea jakaa opettajien 9kk palkka 12 kuukaudelle, mikä itse asiassa siis tekee tosiasiallisesta kuukausipalkasta lähtökohtaisesti vähän matalamman kuin muilla aloilla) pienentämistä, vaan sitä, että koululaisille ja opiskelijoille tarjotaan vähemmän opetusta, kasvatusta ja koulutusta. Sitten taas ajantasaistettiin opetussuunnitelmia, kuten aina tasaisin väliajoin tehdään, ja päätettiin, että koska lapset ja nuoret ja aikuiset ovat tässä maassa niin itseohjautuvia, maailmaan suuntautuvia ja sisäisen yrittäjänsä löytäneitä, isot opetusryhmät ja vähä lähiopetus ei heidän oppimistaan sorra.
Maailma muuttuu.
Eikä siinä mitään. Mutta kun ei ne lapset muutu tasapäisiksi ja samanlaisiksi edes peruskoulussa. On tosi epäreilua hallituksista ja ministeriöistä käsin olettaa, että jokaisen koti tarjoaa samat lähtökohdat kaikille, ja sulkea silmät siltä, että lapset kyllä myös vetävät johtopäätöksiä.
Itseohjautuvat sisäiset sankarit kyllä opettelevat ja oppivat mitä tahansa, mitä netin videotutoriaalit ja mahdollisesti vanhempien lompakot tarjoavat. Osa meidän sankareista ei siltikään ohjaudu itse, eikä kauheasti tykkää tulla ohjailluksikaan. Eikä niitä kiinnosta korkeakouluttautuminen, eikä minkään asteiset näpyttelyhommelit. Mutta sitten on olemassa niitä töitä, joihin liittyy käsillä tekemisen taitoa ja mestarin hiljaisen tiedon omaksumista. Pitäisi antaa niille mestareille mahdollisuus eli aikaa siirtää tietonsa, ja oppilaille ja opiskelijoille mahdollisuus eli aikaa ottaa tieto vastaan ja oppia soveltamaan sitä. Taidot kehittyy harjoittelemalla, ammattitaidotkin. Ja olisi kiva, että ne opeteltaisiin jossain muualla kuin itseohjautuvasti viattomia kanssaihmisiä tai niiden omaisuutta siinä sivussa sohien.
Sitä tässä vaan, että jatkuvan muutoksen lisäksi ainoa pysyvä asia on se, että nuoret tarvitsevat itselleen tunteen, että niillä on paikka ja tarkoitus tässä maailmassa. Koska minä en pysty laatimaan esitystä, joka kumoaisi muiden typerät esitykset, voin vain jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin: yritän välittää mahdollisimman monelle opiskelijalle mahdollisimman hyvän ymmärryksen siitä, miten tässä maailmassa ollaan ja hoidetaan asialliset hommat. Sitä se opettajan työ on aina ollut, livenä tai verkossa, eikä se siitä tule ytimeltään muuttumaan. (Eikä se vaikuttavuuteensa nähden ole edes kovin kallista. Vetäkääpä niitä säästöesityksiä pois.)
