Hyvää kansainvälistä miestenpäivää

                                                          Bumerangimies

    Avaran nurmikentän päässä näkyy nopeasti lähenevä piste.

    Hetkessä nimetön läiskä hahmottuu mieheksi. Mustat kengät, harmaat, suorat housut, valkoinen paita ja hillitty solmio. Siiliksi ajeltu tukka, päälaelta kaljuuntuva. Tummasankaiset silmälasit. Nahkainen, ruskea salkku.

    Mies etenee määrätietoisin askelin uimahallilaattaista rakennusta kohti. Noin viidenkymmenen metrin päässä seinästä hän pysähtyy, avaa salkkunsa ja ottaa sieltä jotain, joka ensivilkaisulla näyttää croissantilta. Miehen silmät seurailevat määrätietoisesti kolmannen kerroksen ikkunoita, kunnes lukkiutuvat yhteen tiettyyn. Katsettaan kohteesta päästämättä mies nykäisee kätensä nopeaan liikkeeseen. Esine irtoaa, kiitää, osuu kolahtaen. Mies odottaa ilmeettömänä, kunnes tuntematon objekti vakauttaa liitonsa takaisin kohti lähtöpistettään. Mies astuu askeleen taaksepäin, poimii esineen salkkuunsa ja poistuu ripein, mutta kiireettömin askelin paikalta.

    Yliopiston päärakennuksessa on meneillään kokous. Tunnelma on kireä: asialistalla tärkeimpänä ovat rahoitusleikkaukset. Konetekniikan professori korostaa oman alansa tärkeyttä, kun ikkunaan hänen takanaan pamahtaa jotain. Mies hätkähtää. Kokous keskeytyy. Päätetään pitää tauko kuumenneiden tunteiden tasoittamiseksi sillä varjolla, että häiriötekijästä otetaan selvää.

    Paikalle osuneet, harvat ihmiset osaavat kertoa vain, mitä näkivät, eivät selittää teon syytä. Hämmästelyn lomassa oletukset ottavat tulta: puoliksi leikkimielisesti arvaillaan heittäjäksi niin entistä kuin nykyistäkin työntekijää, ikuista opiskelijaa ja performanssitaiteilijaa. Vähitellen ihmiset hajaantuvat tahoilleen. Muutamat kertovat asiasta sivuhuomautuksena ystävilleen.

     Seuraavana päivänä on paikallislehden sisäsivulla lyhyt, kommentoimaton selostus tapahtuneesta. Lukijat hymähtävät ja kohauttavat olkiaan.

     Kuukauden kuluttua kaupunginvaltuusto yllätetään kesken kahvitauon. Raolleen jääneestä ikkunasta putoaa sisään ruskea esine. Asia olisi saattanut jäädä sillä erää huomaamatta, ellei esine, sen sijaan että olisi kimmahtanut lasiruudusta paluukaareen, olisikin osunut ikkunapuuhun rämähtäen. Ääni saa aikaan lisää ääniä, huudahduksia ja kahvitahroja. Ihmiset säikähtävät, perääntyvät hieman. Kun esine ei minuutissa räjähdä eikä pidä epäilyttävää ääntä, sitä aletaan varovasti tökkiä kengänkärjellä. Mitään ei tapahdu. Suuttumus alkaa vallata mieliä, paikalle päätetään soittaa poliisi. Saattaahan todistusaineistossa olla sormenjälkiä. Provokaatiosta syytellään anarkisteja ja piloille hemmoteltuja, pelleilyn rajoja ymmärtämättömiä nuoria. Sanomalehdessä edustajat kuittaavat asian kuivalla huumorilla. Esine on todettu bumerangiksi, ja heittäjää kuvaillaan alkukantaiseksi, sanattomaksi viestijäksi.   

     Puolessa vuodessa tapauksia on kertynyt useita. Osansa heittoposteista, kuten media niitä kutsuu, ovat saaneet niin julkiset laitokset, suuret ja pk-yritykset kuin muutamat, yksityiset henkilöt, jotka tosin ovat kukin omalla tavallaan sidoksissa julkisuuteen ja laajempaan vaikuttamiseen. Poliisi on ymmällään: sen paremmin ensimmäisestä, kaupunginvaltuustoon suunnatusta bumerangista kuin iskuihin nähden harvoista, löydetyistä heittoaseista ei ole löydetty sormenjälkiä. On saatu vain pääteltyä, että esineet ovat tarkkaa mutta todennäköisesti kotitekoista työtä. Todistajalausunnoista koottu karu fakta on, että vaikka ensimmäiset puolenkymmentä hyökkäystä olivat todennäköisesti saman miehen tekosia, ovat asialla nyt jo parin kuukauden ajan olleet useat, alkuperäistä iskijää ulkoasultaan muistuttavat ja häntä kaikin tavoin kopioivat, keski-ikäiset miehet.   

     Lehdistö vainuaa sarjauutisen nopeasti. Bumerangimiehestä kertovat otsikot suurenevat ja sanamäärät kasvavat. Lööpit huutavat: ”B-mies iski” ja ”B-mies, miksi?” Aluksi lehtiin pääsevät silminnäkijät, mutta pian tämä huomataan kannattamattomaksi journalismiksi: tapahtumaketju on aina lähes samanlainen eikä jaksa kiinnostaa lukijoita kerta toisensa jälkeen. On aika haastatella uhreja. Heidänkin tarinansa alkavat muistuttaa toisiaan, vaihtelua tarjoavat vain erilaiset otaksumat motiiveista. Seuraavaksi perehdytään eri alojen asiantuntijoiden näkemyksiin. Tekijää ja seuraajia profiloidaan, heidän oletetut ominaisuutensa ja persoonallisuutensa alistetaan miltei jokaisen tieteenalan suurennuslasin alle. Puhutaan syrjäytyneisyydestä eri muotoineen ja asteineen, kiistellään yhteiskunnan muutoksesta ja maskuliinisuuden kriisistä. ’Harmaiden miesten armeija’ on käsite, joka leviää poliittisista keskusteluista television viihdeohjelmiin ja kassajonoista kotisohville. 

     Bumerangimies saa myös valheellisia matkijoita, jotka tosin erottaa alkuperäisestä helposti: toisin kuin oletettu esikuvansa, nämä halpahintaiset apinoijat ovat äärimmäisen julkisuushakuisia. He rikkovat hiljaisen toiminnan kaavaa huutelemalla ja vetämällä huomiota puoleensa jo ennen tekoa. Dramaattisen näytöksensä jälkeen he useimmiten jättäytyvät kiinniotettaviksi ja kertoilevat laveasti itsestään ja pyrkimyksistään. Nämä eri ikäkausia edustavat miehet osoittautuvat useassa tapauksessa myöhemmin joko ennalta tunnetuiksi, yhden asian fanaattisiksi ajajiksi tai mielenterveyspotilaiksi.   

     Bumerangi ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen. Heittelevää hämäläistä ihmetellään maailmalla siinä missä strippaavaa mäkihyppääjääkin. Oheistuotemarkkinat kukoistavat. Bumerangin voi ostaa itselleen tai lahjaksi monessa muodossa: t-paitoina, lippalakkeina, pinsseinä tai tarroina. Bumeranginheitto urheilulajina yleistyy, teollinen tuotekehittely kiihtyy ja välinevalikoima paranee. Kansalaiskeskusteluissa aihetta jauhetaan kyllästymiseen asti. Tunteen tiivistää eräs seinäkirjoitus: ”Paska palaa aina omaan niskaan. Terv. aboriginaalit.”   

     Harmittomiksi ja väkivallattomiksi julistetut iskut herättävät kansalaisissa pelkoakin. Bumerangin alkuperäistarkoitusta tappavana aseena ei ole unohdettu, ja mielikuvaa vahvistavat ympäri Suomea sattuneet bumerangionnettomuudet. Vaikka suurin osa loukkaantumisista ja kolareista onkin aiheutunut vahingossa, eivät tietyt piirit voi olla ajattelematta, milloin bumerangimies itse tai jotkut hänen opetuslapsistaan kyllästyvät. Heidän päämääräänsä ei ole ymmärretty eikä saatu selville – mitä jos he siirtyvät kovempiin otteisiin? Kauhua kylvävät myös yksityishenkilöille postissa lähetetyt heittoaseet. Mieleen palaavat pernaruttopelon jauhekirjeet. On tapauksia, jotka etenevät syyteharkintaan, vaikka paketin postittaneet henkilöt poliisikuulusteluissa vakuuttavatkin humoristisia tarkoitusperiään.   

     Ajan kuluessa harmaat, nimettömät miehet heittävät heittelemästä. Bumerangin suosion saavuttama lakipiste ja alkava lasku tuntuu luonnolliselta. Syyksi aikuisiän anarkistien joukkopaluuseen normaaliarkeen epäillään niin viidenkympin villityksen ohimenevyyttä kuin silkkaa kyllästymistäkin. Miehet itse eivät julkisuudessa juurikaan puhu. He perustavat keskuudessaan yhdistyksen, jonka puhemies toistelee tiedotustilaisuuksissa samoja lauseita: ”Emme ole tehneet mitään väärää. Emme palaa arkeen, koska emme koskaan siitä poistuneetkaan. Emme hyljänneet perheitämme, emmekä laiminlyöneet päivätöitämme. Suuri Johtajamme valaisi meille ladun, joka ei kaikille avaudu. Emme kommentoi enempää. Kiitos.” Ilmestyy vielä joitakin nopeasti kokoon kyhättyjä, puolitieteellisiä teoksia, kuten ”Bumerangin syvempi merkitys”, mutta niistä otetut painokset jäävät yleensä yhteen  kappaleeseen. Muutamissa epäilyttävämaineisissa, pääasiassa unohdettuihin julkisuudenhenkilöihin ja huumerikosten vatvomiseen keskittyvissä aikakauslehdissä julkaistaan haastatteluja, joita tositarinoina mainostaen otsikoidaan tyyliin ”Olin Bumerangimiehen salattu vaimo”. Keski-ikäiset naiset kassajonoissa ympäri Suomen tuhahtelevat ja toteavat, että niinhän tässä voisi olla kuka tahansa: homma oli yhtä puhumatonta, perustelematonta ja mihinkään päätymätöntä huitelua  kuin sohvien miehillä yleensäkin.    

     Vuosien mittaan bumerangibuumi unohtuu. Tulee uusia uutisaiheita, uusia anarkisteja ja muodikkaampia harrastuksia. Pian suuri yleisö ei muistele harmaita miehiä sen enempää tai useammin kuin tiputanssia tai säärystimiä. Miehet itse tapaavat toisiaan vuosittaisissa kokouksissa. Enemmistö heistä jo naureskelee koko jutulle, usein kuitenkin kyynelten läpi. He nimittävät toisiaan veteraaneiksi.   

     Vielä tänäkään päivänä emme tiedä, kuka oli alkuperäinen bumerangimies, saati sitä, missä hän on tänään. Lukuisat yritykset saada selville hänen henkilöllisyytensä ovat johtaneet umpikujaan, ja niinpä asiaa pohtiessamme joudumme yhä uudestaan toteamaan palanneemme takaisin lähtöpisteeseen: mitäänsanomaton ulkoasu, harkittu toiminta, omatekoiset heittovälineet salkussa, jollaisen omistajiksi tunnustautuvat tuhannet keski-ikäiset miehet nyky-Suomessakin. Ei perusteluja, ei pamflettia. Yhteiskuntamme on osoittautunut kyvyttömäksi vetoamaan tuon suuren salaperäisen yksilöllisyyteen, tunnustuksenkaipuuseen tai haluun kertoa omat motiivinsa. Voimme vain todeta mysteerimiehen ilmeisesti kuuluvan yhtä lailla niin järjestelmän sisärenkaisiin kuin olevan sen ulkopuolellakin. Meitä on hämmentänyt jokamies.          

Muoti Mieli Päivän tyyli