Näinä aikoina on naisihmisen vaikea löytää palkallista työtä. Joihin paikkoihin olen yli-, joihinkin alikoulutettu. Joidenkin työhönottajien mielestä olen liian vanha, muutamien kannalta taas epäilyttävästi hedelmällisessä iässä. Näinä aikoina on naisihmisen taisteltava apatiaa ja lamaannusta vastaan. Olenkin ahkerasti lueskellut elämänhallintaoppaita, seurannut Jari Suuri Sarasvuon talkshow’ta sekä postannut facebookiin inspiroivia mietelausekuvia, joissa on söpö kissanpoika aamuruskoisella merenrannalla höyryävä kahvikuppi edessään. 

Olen pohtinut menestyksen konseptia. Olen mennyt itseeni ja tullut negatiivisuuden kaapista ulos kädessäni kultainen pääsylippu, johon on liekehtivin kirjaimin painettu yksi sana: yrittäjyys. Olen miettinyt vahvuuksiani ja sitä, miten voisin niitä parhaiten kaupallisesti hyödyntää. Olen haistellut ajan henkeä ja analysoinut, mille se olisi suotuisa. 

Listasin brutaalin rehellisesti työkokemukseni ja hyvät puoleni. Niissä ei ollut paljon lapsenlapsille kertomista. Oikeastaan ainoa, kyseenalainen kykyni on taito kirjoittaa  nopeasti mitä tahansa, millä hyvänsä tyylilajilla. Sen kanssa, huonoon ammatilliseen itsetuntoon yhdistettynä, olen välillä laulanut itseni suohon. Olen ajautunut köyhyyspäissäni tekemään tekstejä kiireisten ihmisten puolesta taskurahaa vastaan. Olen kahlannut ruutupaperille rustattuja käsikirjoituksia, oikonut sanamuotoja ja puhtaaksikirjoittanut. Palkaksi olen saanut kahvit, kiitoksen ja hyvän mielen, ainakin toiselle meistä. Olen tuskissani purrut kynää satunnaistyöpaikoilla, kun sankat kansanjoukot ovat vaeltaneet pöytäni ääreen vaatien minua keksimään hassunhauskoja onnittelurunoja tuntemattomille ihmisille. Tee nyt äkkiä, sinähän olet niin näppärä ja osaat. Kirjoittaisin itse, mutta kun en keksi mitään.

Lisäksi minulla on kokemusta monenlaisesta asiakaspalvelusta, olen kohtalaisen kielitaitoinen ja pysyn tarvittaessa nuotissa. Olen harrastanut tanssia ja teatteria.

Näiltä pohjilta ponnistaen tuntuivat vaihtoehdot olevan kovin vähissä. En usko, että Hallmark palkkaisi minua riemusta kiljuen ja ilopierren, ja tämä maailma tarvitsee, tai oikeastaan kestää, vain yhden Paulo Coelhon. Aloin perehtyä amerikkalaiseen laulusähkeperinteeseen. Tutkimusmateriaaliksi valikoin useita sitcomeja ja Hollywood-elokuvia, ja asetuin sohvalle muistiinpanovälineideni ja kilon suklaarasian kanssa.

Jossain vaiheessa, oikeastaan melko pian, minua alkoi etoa. Tarkistin nopeasti, oliko alennussuklaa vanhentunutta. Se ei ollut. Söin lisää. Katsoin lisää. Koko ajan näin ponnistellessani tunsin taustalla nousevan tunteen, tympäännyksen. ”Niin varmaan”, ajattelin, kun nainen ravintolassa hihkui pöydän yli ”Yes! Yes!!!” steppaavan sijaiskosijan lurauttamaan kysymykseen. ”Vähänkö olisi noloa. Miten tuohon muka voisi vastata ei, tai edes, että tämä tuli nyt niin äkkiä?” Painoin stop-nappulaa, lyttäsin tyhjän suklaarasian ja lausuin ääneen: ”Minua tuollainen ällömakeus alkaisi vituttaa.”

Yhtäkkiä koin takauman vuodelta 1993. Elin uudestaan hetken, jolloin nimeltä mainitsematon ystäväni Kati, ei-niin-verbaalinen yksilö, palasi puhisten luokseni yökerhon nurkkapöytään ja äsähti: ”Sano äkkiä, mitä mä meen sanoon sille, kun sä osaat niin hyvin vittuilla.”

Ja siinä se oli. Kuningasajatukseni. Vittuilusähkepalvelu. Se yhdistäisi kaiken osaamiseni ja harrastustaustani.

Yleensä pidän vittuilua huonona käytöksenä. Tunnustan toki lahjakkuuteni, mutta pidän tapanani pidättäytyä siihen turvautumisesta viimeiseen asti. En useinkaan salli itseni lipua pimeälle puolelle. Olen siis luontainen, parhaansa mukaan ei-harjoittava vittuilija. Silti tunsin idean kutkuttavan. Olinhan vuosien saatossa, elämän ringissä nöyristellessäni, niin sanotusti vähän keräillyt. Kaikki se paha veri, jokainen loukkaus, alentuva katse, korkoa kasvanut kokovartalovitutus huusi suonissani vaatien ulospääsyä, orgastista purkautumista. Koska olen kypsä ihminen, en pura negatiivisia tuntojani viattomiin kanssaihmisiin, kulkukoiriin enkä kaupankassoihin. He eivät ole olleet alunperin paikalla, eivätkä näin ollen ole vastuussa. Terveitä tuntemukseni eivät olleet, sen myönsin, saati sarasvuolaisia. Niistä olisi hankkiuduttava sivistyneellä tavalla eroon.

Siirryin miettimään kaupallista potentiaalia. Totesin sen olevan suuri. Vitutus on maassamme ehtymätön luonnonvara. Sitä hellitään, sille on tehty lauluja. Suomalaisten patoumista ja puhumattomuuden kulttuurista, vitutuksen kostautumisesta seitsemänteen polveen kirjoitetaan paljon. Janoamme katharsista ja raikkaampaa ilmaa. Tämä maa on pullollaan kateja ja alekseja, jotka eivät saa sanotuksi. Ja sitten ovat he, jotka eivät itse vain ehdi joka paikkaan.

Seuraavaksi olivat vuorossa kulut ja käytännön toteutus. Aluksi perustaisin internetpalvelun, jonne kirjautumalla saisi täytettävän lomakkeen. Siihen ladottaisiin esimerkiksi kohteen nimi, vittuilun aihe ja tyylilaji sekä lisätietoja. ”Haluatteko, arvoisa tilaaja, runomuotoisen vittuilun? Entä sävel? Sen saa mukaan pientä lisämaksua vastaan. Tanssiliikkeistä saatte useamman tilauksen yhteydessä kanta-asiakasalennusta.” Maksullinen puhelinnumero palvelisi arkisin ja virka-aikoihin, jotta päivystäjä välttyisi mahdollisimman pitkälle viikonlopun kännikärhämiltä. Laskeskelin, että ne harvemmin johtaisivat tuottoisaan kauppaan. Suurin osa niistä olisi jo sovittu maanantaiaamuisin. Vittuilusähkeilijän kentälle lähettämisessä tulisi muutenkin olla ainakin muutaman päivän varoaika mahdollista villaisella painamista ajatellen. Lisäksi maksun tulisi näkyä tilisuorituksena ennen toteutusta.

Voidakseni toimia uudessa elinkeinossani mahdollisimman tehokkaasti minun tulisi hankkia auto. Todennäköisesti joutuisin myös säännöllisesti uhkaaviin tilanteisiin. Vartijan palkkaaminen olisi näin ollen suositeltavaa. Koska työni luonne voisi käydä minulle vaaralliseksi vapaa-ajallakin – eikä minulla, ainakaan näin alkuun, olisi varaa pitää ympärivuorokautista henkivartijaa – valeasun ja -nimen hankkiminen olisivat ehdoton vaatimus. Mieleeni tuli etsimättä Suomen vihatuin eläin, susi. Susipuku olisi kätevä. Talvisin en palelisi ulkokeikoilla, ja pikahälytyksiä varten ei tarvitsisi siistiytyä. Sutena voisin esiintyä aluksi yksin, mutta liikevaihdon kasvaessa vaikka laumanakin. Puku olisi luonnollisesti tekoturkista. Sudesta olisi myös helppo johtaa mainoslauseita erilaisille kohderyhmille. ”Konsa susi olen, suden tekojakin teen” kävisi koulutetuille ihmisille, joilla kiistatta olisi rahaa, mutta joita liikeideani voisi hieman oudoksuttaa. Aloituspalaverin powerpointeilla voisin sitten perustella, miksi palveluni soveltuisi juuri heille. ”Kohta 1: Teidän ei tarvitse itse liata käsiänne eikä mieltänne. Kohta 2: Kuten sloganista näette, olen lukenut ihminen, ja pystyn räätälöimään kohteelle juuri Teidän tasoisenne vittuilun.” Susihan on myös epäonnistumisen ja piloille menneen synonyymi, joten pukuni herättämät mielleyhtymät lisäisivät markkinoita jo sinällään. 

Luulenpa, että minulla alkaa olla paketti koossa. Lähden hakemaan starttirahaa.