Päivän Sana: Facebookista, naamiaisista ja mummon muistamisesta
Palaute: ”Elä Rita kirjota niin pitkästi, ku mää tykkäisin lukea, mutta en jaksa.” Vääränä halkona ja tunnettuna vastarannan kiiskenä rikon heti lisää tätä netin kirjoittamatonta sääntöä vastaan. Kuulemani mukaan pitkä teksti on myös merkki vihaisuudesta. Uskokaa nyt kun sanon, ettei ole, tai minä suutun. Blogiinhan tällainen palopuhe kuuluu, mutta ensin tahdoin sanoa sanottavani fb-seurakunnan läsnä ollessa, ja sen tein. Tiesin kyllä saarnaavani osaksi kuorolle, ja olin siitä hyvilläni.
Kerran vuoteen pitäisi Facebookin järjestää Väärän kuninkaan päivä, tai naamiaiset. Ajatukselle on osoitettavissa kaksi alkulähdettä, joista ensimmäinen oli virhe ja toinen hupia.
Vastikään vietin siellä hulvattoman tunnin, kun fb oli sotkenut päivityksiin eri ihmisten kuvat ja nimet. Uskonnollisen eläkeläisnaisen kuvan vieressä luki: ”Jaa, jos sitä parit loiventavat ? Vittu ko väsyttää, no eiku uuteen nousuun”, ja tunnettu eläintenvastustaja jakoi kissa-albumin. What would I say -sovellus taas oli positiivisella tavalla vieraannuttava elementti. Se näyttää omia, vanhoja tekstejä sekoitettuna sillisalaatiksi, joiden lukeminen on kuin vääristävään peiliin katsoisi. Muutamilla, yhtenäistä tyyliä viljelevillä tulokset olivat järkeviä ja tunnistettavia, toisilla taas hulluja ja hauskoja murteiden, kirjakielen ja sisältöjen sekamelskoja. Jotkut postasivat niistäkin vain hillittyjä ja tavallisia esimerkkejä, imagoaan varoen ja vaalien.
Aloin miettiä, miksi eräiden fiksujen ja sanavalmiiden ihmisten postaukset jäävät tyystin vaille kommentteja, ja toisten vessapäivityksetkin keräävät kymmenittäin peukkuja ja sydämiä. Olemmeko tikapuilla kiipiviä apinoita, jotka lipovat edellä olevaa, jotta siitä olisi meille hyötyä ja nostaisimme arvoamme assosioitumalla menestyvään seuraan, ja pyllistävät tai kokonaan sivuuttavat ne, joiden katsomme olevan alapuolellamme? Olemmeko niin rajoittuneita, että jos olemme joskus joutuneet vastahankaan tai olleet eri mieltä jonkun kanssa, emme voi tykätä tämän briljantistakaan sanottavasta? Kiinnitämmekö enemmän huomiota siihen, miten on ilmaistu kuin siihen, mitä on sanottu ja tarkoitettu?
Jos fb:ssa olisi nimetön ja kuvaton vuorokausi, tai vieläkin paremmin sellainen, että profiilitunnisteet päivityksen yllä vaihtuisivat sattumanvaraisesti 30 sekunnin välein, miten reagoisimme? Joidenkin tyylin – kirjoitan tämän molempiin nilkkoihin sattuen ja toivoen, että itse olisin siinä joukossa – varmasti tunnistaisi, mutta mitä tekisimme aiheeltaan kaikille tuttujen ja ilmaisultaan neutraalien postausten suhteen? ”Rai rai” – kerran vuodessa juhliva perheenäiti vai naapurin tuurijuoppo? ”R.I.P. rakas kissani” – naurettava vihamies vai leskeytynyt mummomme? Linkki kolumniin – pomo, vai ärsyttävä maailmanparantaja?
Kuva merenrannalta voisi olla bikinibeiben tai agorafoobikon, joka on uskaltautunut ulos ensimmäistä kertaa vuoteen. Oivaltavasta sutkautuksesta ei tietäisi, keksikö sen työtön entinen kollega vai seuraamamme julkkisblogisti.
Pidänkö tästä ihmisestä? Onko kyseessä mies vai nainen? Uskallanko kommentoida? Mitä ja miten sanon? Onko parempi olla hiljaa? Mitä muut tästä ajattelevat? Onko tästä minulle hyötyä?
Olen myös seurannut kirjoittelua Sini Saarelasta. Tämä teksti ei ota kantaa häneen tai hänen tekoihinsa, enkä toivo, että mahdollisissa kommenteissakaan aletaan niistä riidellä. Nämä kohdat koskevat muitakin julkisuuden piiriin halunneita tai joutuneita. Haluan kiinnittää huomiota siihen, miten mielipiteitä ilmaistaan, ja miten ihmistä kohdellaan.
Kenestäkään ei ole pakko henkilönä pitää. Kenenkään tekoja ei tarvitse sellaisinaan hyväksyä, ja kaikkien motiiveja saa analysoida. Saa naurahtaa, kun näkee osuvan kuvarinnastuksen Saarelasta ja Klonkusta. Ritan pamfletin väistämätön ’mutta’ kuuluu: on pyrittävä keskustelemaan asiallisesti.
Ei tulisi mennä liikaa henkilöön, kun on kyse asiasta. Ei tulisi käyttää sukupuoleen tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sidottuja, vähätteleviä kommentteja, ei arvostella toisen älyä eikä etenkään kyseenalaistaa toisen oikeutta elää. Pelkkään henkilön rienaamiseen, oli kyse sitten toisesta keskustelijasta tai keskustelun kohteesta, typistyvät aiheenkäsittelyt eivät tuota tulosta eivätkä tuo mitään lisäarvoa millekään. Ilkeät luonnehdinnat ja halpahintaiset heitot ovat helppoja ja houkuttelevia tapoja kertoa, mitä mieltä minä tästä asiasta olen, ja soveltuvat valitettavan hyvin sekä koko internetiin että erityisesti fb:iin, jossa kommunikointi on lyhyttä ja nopeaa. Välissä on eristävä ruutu, joka jäähdyttää inhimillisyyttä. Kohde on tyhmä, mitäpä läksi, ja tuo toinen puhuja on väärässä, eikä oikea ihminen. Minä saan alentua likaisiin keinoihin, koska idiootit. Voitto on oleva minun. Suckers! LOL!
Viimeksi eilen olin tilanteessa, jossa itse kuumenin liikaa. Suutuin tavasta, jolla toinen esitti asiansa, en eriävästä mielipiteestä. Näin meille käy, kun keskustelemme aiheista, joissa on mukana inhimillisiä tunteita, eli melkeinpä mistä tahansa. Selvitimme asian siinä ja samassa, heitimme pari vitsiä, ja palautimme keskustelun asiapitoiseksi. Loppujen lopuksi keskustelu oli todella mielenkiintoinen, ja uskon, että opimme molemmat paljon toistemme perustelluista argumenteista. Arvostan tätä toista osapuolta erityisesti ja arvostan jokaista, joka vaivautuu noin tekemään. Haluan uskoa, että suurimman osan kanssa tuohon pystytään, jos tahtoa on. Mitä siitäkin tulee, jos vain hymistelemme samanmielisten kanssa tai uhkaamme toisiamme heti estolla, poistolla ja kunnianloukkauksella? Kukaan ei opi mitään. Harva miettii kantansa perusteluja monitahoisesti. Toisin ajattelevien aliarvioiminen on vaarallista. Ja vaikka vakaasti uskomme olevamme oikeassa, jankkaamisella ja alentuvuudella emme ainakaan saa ketään kuuntelemaan.
Ihan Himasena kirjoitan teille nyt vielä vähän kyynisyydestä. Olen alkanut inhota sen äärimuotoa. Ymmärrän kyynisyyttä, ja olen paikoin siihen taipuvainen. Ymmärrän sen helppouden ja senkin, miten sen voi kuvitella suojaavan itseä. Monet tuntemani kyynikot ovat piiloidealisteja ja jopa -romantikkoja, jotka ovat saaneet takkiinsa. Käämini vain palaa tätä nykyä kirkkaimmin sellaisten takia, jotka asettuvat kaiken ylä- ja ulkopuolelle, naureskelevat, halveksuvat kaikkia tasapuolisesti ja pitävät naiiveina. Yritäpä sellaisen kanssa puhua. Näppäränä väkkäränä pyörii hän väistellen, ja hyökkää asettaen koko todistustaakan ja vastausten etsimisen toisen harteille. Heimollani on heitä kuvaava sana. Siinä on 10 kirjainta, joista ensimmäinen on p ja viimeinen u. Oikein. Paskahousu.
Totisesti minä kyynisten ateistien kasvattina, nykyisenä Sarasvuon Jartsana teille tiivistän näin: kohtele toisia, kuten toivoisit myös itseäsi kohdeltavan, tai edes niin, että mummosi voisi julkiset kirjoituksesi punastelematta lukea. Näin myös sinun internettisi kanssa. Aamen.
Saarna päättyy. Jos olet jaksanut lukea koko jutun, kysy omalääkäriltäsi, mikä kirjainyhdistelmädiagnoosi kuvaisi sinua parhaiten tai mieti, oletko rakastunut minuun. Vaikka jälkimmäinen imartelisi, veikkaan ensin mainittua. Tai Kanadaa.
Noustaan penkistä ja lauletaan Kumbayah.
Lööv, Rita
P.S. Pyörtyikö joku? 2 tuntia sitten · Muokattu