Sanelma, vanhana julkkistunut

Sanelma Huurre oli tiukka täti: hoikkavartinen, viivahuulinen, vekkihameinen konttoripäällikkö, tätä nykyä eläkkeellä. Sanelma asui pienessä kaksiossa, jossa vallitsi aina säntillinen siivo ja järjestys. Hän piti siitä, että kaikelle oli aikansa ja paikkansa eikä missään ollut mitään ylimääräistä, ei hänessä itsessään eikä keittiön laskutasoilla. Kohtuus oli oikein, ylettömyys ja itsensä esille tuominen jos nyt ei syntiä, niin noloa ainakin.

 

Eräänä syyskuun päivänä Sanelma oli keittänyt kahvit ja odotti postiluukun tuttua kolahdusta. Eihän posti koskaan juuri mitään yllättävää tuonut, joskus sähkölaskun, tai satunnaisen maisemakortin harvoilta ystäviltä, mutta Sanelma piti kiinni totutusta tavasta avata kuoret ja käsitellä tiedot, niin, suorastaan viikata maailma järjestykseen ennen kuumaa kupposta. Rutiinin suorittaminen sai hänet tuntemaan, että kaikki oli hallinnassa. Olo oli hyrisevä ja tasainen, se muistutti melkeinpä onnea. Ovikellon sointi resonoi ikävästi Sanelman sielussa. Myöhemmin hän tunnusti itselleen, vaikkei yleensä moiseen uskonutkaan, aavistelleensa pahaa jo ovelle käpytellessään.

 

Sanelma löysytti vaalea narua saadakseen solmun leikkaamatta auki, ja avasi ruskean paperin varovasti säästääkseen sen myöhempää käyttöä varten. Hän tuijotti kummastuneena, sitten hieman äkämystyen paketista paljastunutta pientä pehmolelua. Se oli panda. Mitään viestiä ei ollut, ei edes lähettäjän nimeä paperissa. Sanelmalla ei ollut lapsia, eikä hänellä juurikaan käynyt vieraita. Mitään käyttöä esineelle ei olisi. Hän siirsi eläimen ikkunalaudalle. Se tuijotti siinä, kun hän avasi ammattiyhdistyksen kirjeen.

 

Siitä päivästä lähtien paketteja tuli ja tuli, joskus yksi, joskus useita kerralla. Ne oli aina pakattu samoin, ilman tietoja, ja sisälsivät kukin yhden ainokaisen pehmoeläimen. Sanelma alkoi pelätä ovikellon ääntä, ja hävetä postinjakajan kohtaamista. Hänen asuntonsa pursusi erilaisten eläinten ja piirroshahmojen pörröisiä näköisesineitä. Niitä oli rivi sohvan selkänojan päällä, tuoleissa, koreissa, lipastoilla, kirjojen edessä hyllyillä. Kaapit ja laatikot eivät enää pysyneet kiinni. Sanelma taitteli aikansa papereita ja pyöritti pakkausnaruja keriksi, kunnes lopulta taipui ja alkoi kyörätä niitä pihanperän keräysastioihin. Pehmoleluja hän ei vain saanut roskiin viedyksi. Ne olivat sinänsä käyttökelpoisia. Niissä ei ollut mitään vikaa. Ne tuoksuivat uudelta. Hän vain vihasi niitä.

 

Heinäkuun puolivälissä Sanelman puhelin pirahti. Soittaja esitteli itsensä MTV3-kanavan loppukevennystoimittajaksi. Hän ilmoitti kuulleensa Sanelman mittavasta pehmolelukokoelmasta, ja tulevansa nyt kuvaajan kanssa tekemään haastattelun. – Mutta… enminähalua, Sanelma sai parahdettua tukahtuneesti. Soittaja huokasi. – Kuule, hän sanoi. – Dedis on parin tunnin päästä, ja meillä meni just yks juttu puihin. Että tässä kulmilla jo ollaan ja voidaan kyllä dubata, jos sä et mitään sanomista keksi.

 

Niinpä samaisena iltana nähtiin maamme televisiovastaanottimissa sangen vaivaantunut mutta itsensä hillitsevä Sanelma teddykarhujen, tobleronekoirien, mikkihiirten ja angrybirdien ympäröimänä. Toteamukseen ”Onpas teillä vertaistaan hakeva kattaus näin pienessä kodissa” vastasi hän silmin nähden ponnistellen: ”No. Onhan näitä kertynyt.” Yllättyneinä seurasivat entiset alaiset ja harvalukuiset ystävät lähetystä. Eipä olisi Sanelmasta ikinä arvannut. Niin järkevän oloinen naisihminen kun hän oli.