Tarina tarinassa – Grace Poole

Hetken se itkee, kuiskaillen itsekseen. Sitten se nauraa, kuin naarassusi, ja syytää suustaan karkeampia rivouksia kuin mitä voisi kerran hänen asemassaan olleen naisen kuvitella tuntevankaan. Äitiään se huutaa avukseen, ja veljeään; kaikkia edesmenneitä. 

 

Minulla ei ole varaa seota. En voi heittäytyä suulleni maahan, en ripustautua kaulaan rikkaalle miehelle, joka kyllästyttyäänkin pitäisi minusta huolen. On turha anoa Jumalaa, Herra Kaikkivaltiasta; Hän joka on korkeuksissa, ei jokaisen nummella huutavan naisen kirousta kuule. Verevällä emakolla on katto päänsä päällä, ja niin on minullakin. Jos minun on siitä itseni lisäksi jotakuta kiittäminen, osoitan silti sanani kuurolle jumalalle, joka viisaudessaan teki miehistä sokeita. 

 

Kuljen portaita polvet vihloen, ylös herrasväen hulluutta kaitsemaan, riivatun hidasta kuolemaa odottamaan. Sierettyneissä käsissäni ja iltaisin ikkunan heijastuksissa näen äitini. Huonomminkin voisi olla: en ole alhaalla kylässä pyykkäämässä ja huorapiikojen sikiöitä lähdettämässä. Kun kuolen, teen sen kartanossa enkä karjasuojassa. Jos joskus tuopillisen juonkin, ei Edward-herran parane minua pahemmin syyttää: hänen vieraaseen viiniin hullaantumisensa krapulaa minä hoidan ja piilottelen. Yläluokan hulluus ei ole sen kauniimpaa tai ylevämpää kuin rahvaan. Se on vain paremmin puettua ja kätkettyä. 

 

Hoidokkini kanssa en juuri puhele; se on kuin naudalle tai naakalle sanailisi. Joskus se mutistuaan ja keinuteltuaan yltyy messuamaan kuin pakanapapitar, vaikka katolista uskoa onkin. ’Bertha-rouva’, minä silloin sanon, ’Bertha-rouva rauhoittuu nyt, ettei tarvitse pistää.’ ’Antoinette!’, se hurjistuu, ja silmät pyörivät villisti, kuin se etsisi nurkista vahvistajia sanoilleen. ’Je suis Antoinette!’ ’Bertha-rouva’, minä sanon uudelleen, härnäävästi, ’hän asettuu nyt, tai Gracen täytyy lääkitä.’ Silloin se hyökkää, mutten kavahda. Tiedän keinot, joilla saada hullu kuriin. Kohtauksensa jälkeen se on lauhkea, värisevä varsa, ja antaa arasti pälyillen taluttaa ja sitoa itsensä. Silloin minä nyökkään sille, lyhyesti ja suopeasti kuin rouva Mellors, kun hiljaisuudessa jätin palveluspaikkani. Isäntä lähetti Seamusin tuomaan muutaman shillingin, joista tämä oli osansa ottanut ja juonut.. Emme kohdanneet enää. 

 

Bertha-hullun tukka on musta ja synnillisen pursuileva. Se tuo mieleeni helvetin tulen, tai hiilen. Helvettiin tuo varmasti joutuu, kuten minäkin, mutta toivottavasti emme siellä enää kohtaa: kaipa Lucifer tuntee herravihan, ja järjestää tuollaiset alimpaan pätsiin. 

 

Olen väsynyt. Täytyy sammuttaa kynttilä nyt, ennen kuin nukahdan. Tuo arvaamaton hullu siihen vielä hameineen tanssii. Se katsoo aina tulta, niin kuin kunnon ihmiset katsovat vanhaa äitiään. 

 

 

kulttuuri kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *