Niin monesti on maailma tuntunut loppuvan, koko elämä on tuntunut romahtavan ja kaaos pakkautuvan yhden ihmisen (minun) ympärille. Miksi en vaan onnistu miesasioissa?

kuva: weheartit.com

Ensimmäiset ihmissuhdeongelmani kärsin jo pikkulapsena. Taisinpa olla jotakuinkin viisivuotias, kun paras ystäväni (huom! poika! jonka kanssa hengailtiin ruusupuskissa kahdestaan) muutti pois. Sen koommin en ole kyseisestä tyypistä kuullut, vaikka olen koettanut kaikenmaailman Googlauksia ja Facebook-hakuja. Olisi kiva joskus törmätä kyseiseen herraan ja jutella. Mitähän hän mahtaa muistaa lapsuutemme toilailuista?

Sain kyseiseltä herralta lahjaksi hienon, kullanvärisen horoskooppilaatan jossa oli jotain ”timantteja” (harmi vain, että ei ollut meikäläisen horoskooppi siinä… Olen silti säilyttänyt sen, tai tällä hetkellä en juuri tiedä, missä se on, mutta periaatteessa säilyttänyt) ja suuren, teräväreunaisen askartelutähden. Tämä tapahtui joskus ollessani neljävuotias, kun ystäväni oli yökyläilemässä meillä.

No, vauvaikäinen pikkusiskoni päätti syödä tuon hienon askartelutähden. Äiti oli tietysti ihan paniikissa, että repiikö tähti lapsosen suoliston rikki. Minäkin olin paniikissa, tosin en siskon puolesta, vaan tähteni.
Tarina päättyy siten, että äiti ja siskon kummitäti tonkivat kakkavaipasta askartelutähden, pesevät sen ja everybody’s happy.

Oli sydäntämusertavaa, kun paras kaveri muutti pois. Se saattoi olla niin traumaattinen kokemus, etten moneen vuoteen uskaltanu tutustua poikiin. Tai sitten kyseessä oli vaan oma sosiaalinen retardius, pojat kun olivat silloin alakouluikäisenä niin kovin sotkuisia ja villejä. Itse olin tunnollinen ja ahkera koulussa. Istuin nenä kiinni kirjassa jotakuinkin kaiken vapaa-aikani.

Oli minulla kavereita, ja ehkä jopa ystäviäkin, mutta koko ala-asteajan (ja suuren osan yläasteestakin) kaverini olivat naispuolisia.
Riparin jälkeen kaikki muuttui.

No, ensinnäkin, koin ensimmäisen jäätävän kamalan ja sydäntärusentavan ja nolon teini-ihastuksen. Tiedän, että se on ihan normaalia. Olin (ja olen!) vain todella tottumaton ihastumiseen. Ikävintä oli ehkä se, että olin onnistunut rakentamaan todella hyvän ystävyyssuhteen kyseisen pojan kanssa, enkä olisi millään halunnut luopua ensimmäisestä kaveripojastani kymmeneen vuoteen. Pakkohan se ihastus oli silti mennä paljastamaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tulin torjutuksi (maailmani romahti hetkeksi, ja söin viikonlopun aikana jokseenkin aika paljon kermavaahtoa suoraan purkista, kuusitoistavuotiaan näkökulmasta kermavaahto auttoi sydänsuruihin paremmin kuin mikään muu!), mutta nykyään entinen ihastukseni on paras ystäväni.

Jokin kammo siitä on silti jäänyt. Tai siitä, ja lapsuuteni parhaasta kaveripojasta. Sen paljastaa tämä seuraava tilasto:

Ihastumisia ala- ja yläasteikäisenä: noin 3

Todellisia ihastumisia niihin aikoihin: tasan 1

Ihastumisia torjutuksitulemisen jälkeen: 2 lienee aika todellinen luku

Todellisia ihastumisia torjutuksitulemisen jälkeen: 1, joskaan ei sekään yhtä voimakas kuin tämä ”truu-laav” silloin kuustoistaveenä

Ihastuksia lähiaikoina: nolla. tai ehkä yksi.

Ihastuksia nyt: pyöreä nolla. Zero. 0.  Säälittävää.

Pikaisella pitkällä matikalla:

Olen elämäni aikana ollut ihastunut 7-8 kertaa, joista 2 on ollut vakavampia ja syvempiä ihastuksia. Ja seurustellut kerran, harrastanut irtoseksiä kerran, tullut torjutuksi kerran ja jätetyksi kerran.

Ensi vuonna aion pitää silmäni auki potentiaalisten poikaystäväehdokkaiden suhteen. Toisaalta kaveritkaan ei ole pahasta, tutustun mielelläni uusiin ihmisiin. Sosiaalisesti taitava ja puhelias ja iloinen, näin minua on kuvailtu. Täytyisi varmaan parantaa vähän vielä omaa asennetta. Näin ensialkuun tavoitteena voisi olla ihastuminen. Sitä tunnetta kun ei pitkään aikaan ole todella ollut. Vuoteen, jos nyt tarkkoja ollaan. Kamalaa!

Syksyllä (ja no vähän alkutalvestakin) oli muutama uusi tai uusvanha tuttavuus, joista olisi kummastakin voinut syntyä jotain suurta. Sitten jänistin. Täytynee hankkia vähän rohkeutta tässä vuoden viimeisen viikon aikana. Juoksin (jälleen kerran) karkuun ja (nyt lupaan, etten tee tätä enää ensi vuonna!) jätin törkeästi vastaamatta miekkosten tekstiviesteihin ja puheluihin. Taidan olla oikeasti paha ihminen…

Tai ainakin ihmissuhde-retardi. Voi, kun voisinkin vain huutaa: ”Ihastu minuun!” ja sitten kypsytellä omat tunteeni sen mukaan. Voi, kun joku vain ihastuisi minuun, ja saisin kokea sitä huumaa, joka syntyy, kun itse ihastuu saamiensa huomionosoitusten voimasta.

Onkohan tämä koko projekti tuhoon tuomittu jo alkujaan?