Otsikko siitä, mitä en olisi halunut läheisteni sanovan
Kun suruni alkoi (tai siis nyt traumaksi kai sitä minun pitäisi kutsua annetun diagnoosin jälkeen) puhelimeni, sähköpostini ja Facebook -profiilini täyttyi viesteistä ja vastaajastani löytyi monta tuttua ääntä, jotka kertoivat, että soita kun jaksat. Tämä ei ollut minulle uutta, sillä niin kuin olen aiemmin jo kertonutkin, traumani ei johdu yksittäisestä menetyksestä tai tapahtumasta – vaan tämä viimeisin vain oli ns. piste i:n päälle. Tapahtuma joka mursi jo säröillä olleen minäni. En vähättele suinkaan viimeisintä traumaattista tapahtumaa, sillä menetys oli itselleni ehkä suurin mitä olen koskaan kohdannut, vaan haluan sanoa, että ennen niin turta minäni murtui ja koko pato seurasi perässä.
Muistan hyvin, kun kohtasin elämäni ensimmäisen trauman. Menetin perheenijäsenen hyvin yllättäen ja väkivaltaisesti. Olin teini-ikäinen. Vietin kolme päivää yksin huoneessani, kunnes isäni tuli sanomaan, että haluatko mennä puhumaan. Meillä on se perhetuttu psykiatrikin. Muistan, kun pudistin päätäni ja pyysin isääni poistumaan huoneestani. Sen jälkeen perheessämme ei koskaan enää puhuttu sanallakaan tuosta menetyksestä. Muistan kuinka muistotilaisuudessa joku sukulainen kysyi minulta, että kertoisinko jonkin mukavan muiston vainajasta. Nousin tuolilta ja juoksin paikalta pois. Kuulin ovelle päästyäni kuinka äitini selitti muille ”He olivat kovin läheisiä. Annetaan tytölle aikaa”. Vanhempani eivät ihmetelleet, kun tulin saman päivän iltana vasta myöhään kotiin.
En tiedä, en ole oikein koskaan osannut katkeroitua, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän kuinka väärin usein surun tai trauman keskelle joutunut ihminen kohdataan. Sanotaan fraaseja, kuten ”soita kun jaksat”, tai että ”tiedäthän, että olen täällä”. Aivan kun kaiken sen keskellä jaksaisi hakeutua jonkun seuraan, tai ottaa puhelimensa käteensä. Jokainen meistä toki suree ja etenkin käsittelee surua eri tavoin. Itseni kohdalla parasta terapiaa mitä ikinä olen menetyksiini saanut on ollut se, kun miespuolinen ystäväni on vain tullut, ottanut minua kädestä, ohjannut minut autolleen, laittanut meidän yhteisiä lempikappaleita soimaan ja ajatuttanut minua auringonlaskuun asti hyväntuulinen musiikki korvissani suurella volyymilla ja drive-inin roskaruoka kädessäni.
Tälläkin kertaa hän lähestyi minua tavalla joka oli kohdallani jälleen kerran se oikea – nimittäin soitti ovikelloani, kerran…kaksi…kolme…huusi tuuletusikkunasta ”Älä vit*u yritä, mä vuokrasin helvetti neljä romanttista komediaa äsken sun takii ja kyl sitä myyjä äijjää hymyilytti sen verran, et oot mulle oven avauksen velkaa!”
Naurahdin – ensimmäisen kerran kuukauteen.