Otsikko halusta ymmärtää

Kävelen viimeistä käytävää joka johdattaa minut vihdoin ulos paikasta joka on minulle ahdistavin maailmassa. Kalman haju hälvenee jokaisella askeleellani ja huomaan kuinka näen ikkunoista jo auringon. Pian, pian olen jälleen taas pois tästä ympäristöstä joka saa minut luhistumaan. Pian, pian olen jälleen paikassa jossa kehtaan vuodattaa kyyneleeni ja jossa kehtaan romahtaa polveni verille.

Kaiken tämän keskellä päällimmäisenä ajatuksenani on ollut jo pitkään miksi. Miksi romahdin näin totaalisesti. Miksi minä miltein kaiken nähnyt ja kestänyt menetin näin sen mistä olen aina ollut itsestäni ylpein – nimittäin vankkumattomasta kyvystäni sietää erilaisia emotionaalisia tilanteita. Vankkumattomasta kyvystäni olla vuodattamatta kyyneleitä. Vankkumattomasta kyvystäni selvitä kaikesta mitä elämä eteeni onkaan tuonut. Olen menettänyt perheenjäseniä, olen menettänyt ystäviä, olen menettänyt rakkauksia ja olen nähnyt omin silmin monia asioita mitkä tekee ihmisestä ja tästä maailmasta välillä oi niin pahan. Mutta nyt, juuri tällä hetkellä, romahdin aivan täysin. Sain eteeni esteen jonka yli en päässytkään ja se sai minut sukeltamaan syvemmälle, missä koskaan olen ollut.

Halusin ymmärtää, koska niin olen aina elänyt. Luin nuorena Raamatun, koska ateistina halusin ymmärtää miksi uskonto on monelle niin tärkeää. Menin ateistina kirkkoon, jotta tapaisin papin ja saisin vastauksia kysymyksiini mihin Raamattu ei antanut minulle vastauksia. Halusin ymmärtää miksi uskoa – ja ennen kaikkea miksi minä en usko. Esimerkkejä halustani ymmärtää maailmaa on lukemattomia lisää, mutta en tylsistytä nyt teitä niillä, vaan kerron sen, mitä itse opin juuri surusta, koska halusin ymmärtää.

Helsingin yliopiston psykiatrian laitoksen emeritusprofessori Jouko Lonnqvistin* mukaan suru on kokonaisvaltainen reaktio menetykselle. Oireiden vuoksi suru saatetaan hänen mukaansa myös usein sekoittaa masennukseen. Aivojen kuvantamistutkimuksissa on yritetty hahmottaa, mitä aivoissa surun aikana tapahtuu. Tulokset on olleet aika selkeät sen suhteen, että aivot eivät ole surun vallitessa normaalitilassa ja Lonnqvist kuvaakin hyvin surua sanoilla ”Suru muistuttaa lähinnä henkistä kipua”.

Suru aiheuttaa aivoille poikkeustilan, jossa aivot siirtävät surun aiheuttamia vaikutuksia hermoston, hormonien ja muiden mekanismien kautta muualle kehoon. Osa elintoiminnoistamme hiipuu ja ruoka ei maistu. Sureva ihminen voi kokea koviakin fyysisiä oireita, kuten epämääräistä rintakipua, pyörrytystä, vatsavaivoja sekä hengenahdistusta.

Kaiken ylläolevan kuullessani minun oli hetken helpompi hengittää, hetken tunsin kuinka tuska sydämessäni helpotti, ja ennen kaikkea – hetken olin ilman häpeääni. Ai miksikö? No siksi, että en olekaan menettänyt järkeäni, niinkuin itse oireideni perusteella mielelleni uskottelin – vaan kaikki tämä onkin aivan normaalia ja jopa tieteellisesti luetteloituja perustunnusmerkistöihin lukeutuvaa oirehdintaa.

Aivan niin kuin ensimmäisessä blogipostauksessani kirjoitin, minulla on täysin samat oireet kuin kuolevalla ihmisellä, mutta enää se ei pelota minua niinkuin ennen. Nimittäin – nyt tiedän sen olevan aivan normaalia.

 

p.s Perustin juuri blogilleni omat Facebook -sivut. Mkäli haluat seurata matkaani jatkossakin, niin tykkäämällä sivuista saat postaukseni omaan Facebook feediisi. Sivujen osoite on:  https://www.facebook.com/otsikkosurusta

 

*Lähde: Potilaan lääkärilehti sekä Suru.SOS-kriisikeskus.Suomen mielehterveysseura