Otsikko jostakin iloisesta!

Edessäni seisoo mies innostunut ilme kasvoillaan. Hän avaa auton takaluukun ja se on täynnä kukkia. Seuraavaksi kuulen sanat: Tässä sulle puuhaa. Lääkärihän sanoi, että osastohoito, tai sitten on parempi osoittaa todella suurta rohkeutta kotona. Nämä kun istutat, niin luulen, että siinä on suuri merkki parannuksesta!

Menee, päivä…toinenkin…ja en vain saa itseäni ylös sängystä. Tiedän mielessäni, että paikkani ei ole kotona, vaan paikassa missä saan hoitoa ympäri vuorokauden. Tunnen niin suurta tuskaa sydämessäni, että en ole elämässäni koskaan aiemmin sellaista kokenut.

Juuri kun oloni on synkimmillään, löydänkin itseni yhtäkkiä auringonpaisteesta ulkoa. En edes muista miten tieni sinne löysin, mutta lopputulemana ihastelin täynnä kukkia olevaa kukkapenkkiä.

Wau, ensimmäisen kerran kaiken tapahtuneen jälkeen olen saanut tehtyä jotakin! Istahdan puutarhatuolille ja tuijotan kukkapenkkiä. Vaikka traumani oireistoon kuuluu jatkuva pelko ja ahdistus, niin tämä on hetki, kun unohdan tuskani – edes minutin ajaksi.

Istutin ruukkuihin orvokkeja, havukasveja, ruusuja sekä yhteen ruukkuun laitoin muovikasveja. Kyllä, luit oikein, MUOVIkasveja! En ole viherpeukalo, joten löimme vetoa siitä kuinka kauan istuttamani kukat penkissä sekä ruukuissa pysyy elossa. Oma veikkaukseni oli viikko ja aika lähelle sitä mentiinkin, kunnes yksi istuttamistani jaloangervoistani alkoi hieman rusehtumaan.

Näin ollen, vinkkejä jaloangervon ja ruusujen hoitoon otetaan vastaan!!