Otsikko seuraavasta päivästä
Avaan tärisevin käsin ulko-oven jonka paino tuntuu niin ylivoimaiselta, että joudun ottamaan toisen käteni avuksi saadakseni sen auki. Seuraavassa hetkessä sieraimiini leijuu se haju jota kammoksun eniten tässä maailmassa. Haju joka saa joka kerta palan kurkkuuni ja tälläkin kertaa tunnen fyysisesti kuinka pulssini nousee ja henkeni salpautuu. Sairaalat – nuo kalman tuoksuiset kuvottavuutta henkivät paikat. Huomaan kuinka mietin päässäni vaihtoehtoja eri tekosyistä minkä varjolla voisin juosta takaisin ulos äsken kaksin käsin avaamastani ovesta. Samalla tuntien päättäväisesti kättäni puristavan miehen käden joka määrätietoisesti vie minua eteenpäin sairaalan pitkiä kammottavia käytäviä.
Epäilen pulssini olevan ainakin 200 ja en tietenkään päässyt heti lääkärin luo, vaan jouduin odotushuoneeseen. Tuohon kolkkoon tilaan missä me toinen toistamme sairaammat välttelemme toistemme katseita tietäen, että meistä yksikään ei haluisi tilassa olla. Tietäen, että tässä kyseisessä odotushuoneessa ei olla katkenneiden luiden vuoksi – vaan jonkun pahemman. Tässä huoneessa istuu vain erikoislääkäreille menevät potilaat, tai anteeksi, ”asiakkaat”, niin kuin oma äitini oli heti korjannut omaa puhettani, kun kutsuin itseäni potilaaksi. Äitini oli muistuttanut, että nyt lääkärit ovat täällä vain minua varten. Vain korjatakseen minut. En ole heille potilas numero 12 perjantaina, vaan olen heille omalla etunimelläni kutsuttava henkilö.
Seuraavassa käänteessä kuulenkin tämän oman etunimeni ja sitä seuraavassa istunkin jo tuolissa tuijottaen lattiaa. Korviini soljuu kysymyksiä ja kuulen kuinka vierestäni niihin vastataan. Huomaan kuinka useamman kerran keskustelun aikaan kaikki on pitkään hiljaa. En uskalla nostaa katsettani lattiasta, sillä pelkään näkevän säälin heidän silmistään. Tai noh, jos olen aivan rehellinen, pelkään näkeväni pahimman pelkoni silmästä silmään – nimittäin häpeän.
Olen koko elämäni elänyt välittämättä muiden ajatuksista ja siksi minulla ei olekaan montaa hyvin läheistä ystävää. En osaa mielistellä ja minulla ei ole luontaista tarvetta miellyttää yhtään ketään. Minua verrataan hyvin usein kissaeläimiin. Teen juuri mitä tahdon ja vain jos tahdon. Ja nyt olen ensimmäisen kerran elämässäni polvet verillä polvistuneena elämän edessä ja huudan siltä johdatusta. Huudan sen johdattavan minut takaisin oikealle polulle. Huudan sen antavan edes yhden toivon kipinän itselleni – mutta turhaan.
Vaikka en edelleenkään ole nostanut katsettani lattiasta, niin pahin pelkoni on siltikin läsnä. Häpeä. Häpeän sitä, että en pysty puhumaan, vaikka aivoni antavat singnaaleja sen olevan järkevintä tehdä juuri nyt. Häpeän, että en pysty vastaamaan lääkärin kysymyksiin siitä miltä minusta tuntuu, ovatko lääkkeet auttaneet, tarvitsenko kipulääkkeitä ja milloin olen viimeksi nukkunut. Häpeän, että tunnen itseni uhriksi, vaikka on juurikin oma vikani, että olen tässä tilanteessa. Häpeän, että kuulen jälleen kerran sanat: Olet liian sairas töihin.
Poistuessamme sairaalasta kävelimme hoitajien kahvihuoneen ohi ja kuulen sivukorvalla itkua sekä sanat ”En jaksa tätä työtä enää. Elämä on aivan liian epäreilua”. Huomaan, että seinillä on paljon lasten piirustuksia. Taisimme taas eksyä lastenosastolle etsiessämme ulko-ovea.
Se oli ensimmäinen hetki kun tajusin kuinka elämä osaakin saattaa aina sille oikealle reitille, vaikka välillä eksyykin. Sillä juuri tämä tämän kertainen eksyminen ulko-ovea etsiessämme, sai minut tajuamaan sen tärkeimmän asian mitä tilanteessani tulisi ymmärtää. Vaikka minusta ei ole menemään töihin, minulla on silti työ mikä ei saa minua itkemään ja vaikka tilanteeni onkin vaikea, niin yhdenkään lääkärin tai hoitajan ei tarvitse itkeä puolestani kahvihuoneessa, sillä minulla on sentään se kaikkein tärkein – nimittäin toivo.
p.s Perustin juuri blogilleni omat Facebook -sivut. Mikäli haluat seurata matkaani vastaisuudessakin, niin ne löytyy osoittteesta: https://www.facebook.com/otsikkosurusta