Otsikko siitä, miksi puin korkokengät jalkaani – vaikka en halunnut

Puhelimeni soi. En vastaa. En vieläkään osaa oikein puhua muille kuin perheenjäsenilleni. Puhelimeni soi uudelleeen. En vieläkään vastaa. Puhelimeni soi kolmannen kerran – okei, nyt ei ole kaikki hyvin.

Tunnen kuinka henkeni jälleen kerran salpautuu ja ahdistuskohtaus ottaa paniikinomaisesti minusta vallan. En kykene muuhun kuin vihreän luurin painamiseen. Enkä saa edes sanaa ”Hei” ulos suustani, vaikka näen, että puhelu tulee perheenjäseneltäni. Koko kehoni on jäykkänä kauhusta ja pulssini on niin kova, että pelkään kirjaimellisesti kuolevani sydänkohtaukseen.

Mutta pahinta tässä kaikessa on se – että pelkoni on aiheellinen.

Hoen vain mielessäni, ei nyt, ei enää yhtään lisää, en kestä, ei kukaan ihminen voi kestää. Tunnen kuinka polveni pettävät ja niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, niin tunnen kuinka toisesta polvestani sekä kyynerpäästäni alkaa vuotamaan verta niiden osuttua luonnonkiviseen kulmaan kotini seinässä. Makaan hetken lattialla. Kuulen edelleen kuinka puhelimesta kuuluu huuto ”Oletko sinä sielä? Kuulitko mitä sanoin? Haloo!!”

Tunnin maattuani kylmalla lattialla, tunnen edelleen vahvasti, että nouseminen on ylivoimaista. En jaksa edes tarkistaa sainko murtuman kovaa kipua oirehtivaan kyynerpäähäni, sillä henkinen kipuni on juuri nyt suurempaa.

Tähän väliin haluan sanoa, että kirjoitukseni ei ole oodi sille, kuinka elämä on rankkaa ja kuinka vaikeaa minulla on – vaan tämä on oodi sille, että mikäli joku näitä kirjoituksiani lukee, niin sisäistäkää syvälle sydämeenne se, että kaikesta voi päästä eteenpäin. Vaikka itsestäni tuntuukin nyt jokainen asia täysin ylitsepääsemättömältä, niin toivon koko sydämestäni, että vuoden päästä kirjoitan teille tässä siitä, kuinka ”elämältä mä kaiken sain” – niin hyvässä, kuin pahassakin.

Vaikka maatessani lattialla päällimmäinen ajatukseni olikin, että haluan jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi, enkä koskaan nousta ylös, niin hetken päästä yllätyin itsekin siitä, kuinka aloin robotin lailla toimimaan. Nousin ylös. Kävin suihkussa. Puin mekon päälleni ja laitoin korkokengät jalkaani.

Tämän tehtyäni katsoin hetken itseäni peilistä. Kivettyneet kasvoni oli ainut viite enää siitä mitä tunsin sisälläni – ulkoa olin vihdoin taas nainen.

Se on uskomatonta mitä ihminen rakkaidensa eteen pystyy tekemään. Vielä muutama tunti sitten en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän, mutta kuultuani puhelimestani sanat ”nyt alkaa olemaan se aika, että omaisten olisi hyvä tulla paikalle” päätin hiljaa mielessäni, että viimeiset muistot eivät tule olemaan veriset polveni, rähjäinen olemukseni sekä kyyneleeni – vaan ne tulevat olemaan punatut huuleni hymyssä.