Otsikko siitä, miltä surullinen keho näyttää

Seison peilin edessä. Näen harjaamattomat hiukseni, meikittömät kasvoni, sekä yöpaidan joka olisi pesun tarpeessa. Kello on kolme – iltapäivällä. Tunnen häpeää.

Päässäni soi lääkärin sanat siitä, että rutinoi päiväsi, vaihda vaatteet normaalisti aamulla, mene ulos ja se erityisen tarkeä asia – SYÖ!

Mutta tässä minä seison. Virttynyt yöpaita päälläni ja suihkussakaan en ole tänä aamuna käynyt. En jaksa edes tuntea itseäni etovaksi.

Menetin ruokahaluni täysin surutyöni alussa. Muutamat ensimmäiset päivät oksentelin, en siksi, että olisin ollut kipeä, vaan siksi, että henkisesti kertakaikkiaan voin niin huonosti, että paha olo purkautui fyysisestikin ulos. Tiedän miltä tuo kuulostaa, mutta lääkäri sanoi, että seikka on tosi ja usein ensishokissa näin käykin. Ruokahalun pitäisi kuulema palata pikkuhiljaa, mutta minua huolestuttaa, koska niin ei ole vieläkään käynyt. En kertakaikkiaan tunne nälkää. Vatsani ei kurni, eikä elimistöni huuda polttoainetta. Ainut mistä tiedän jonkin olevan huonosti on käsieni jatkuva tärinä – olenhan tiputtanut jo kaksi vesilasia maahan.

Rojahdan takaisin sänkyyn ja tuijotan kattoa. En jaksa katsoa televisiota, en lukea kirjaa, ainut mitä jaksan tehdä on kirjoittaa auki näitä ajatuksiani. En olisi ikinä uskonut kuinka terapeuttista tämä on ja kuinka paljon sisältöä tämä antaa päiviini. Uskon, että muuten alhainen vireystasoni on kohentunut sen myötä, että olen saanut jonkinlaista luovaa toimintaa joka saa minut aukikirjoittamaan asioita mitä en edelleenkään pysty verbaalisesti ilmaisemaan. Todella toivon, että luovaa toimintaa käytetään potilaiden kuntoutuksessa laajemmaltikin. Mikäli ei – niin syytä olisi.

En tiedä lukeeko kukaan kirjoituksiani, enkä tiedä jaksaako kukaan sisäistää näin melankolisia asioita, vai onko ne vain helpompi ohittaa, mutta itse koen, että jollakin tavalla voi olla ehkä jollekkin myös voimaannuttavaa ymmärtää, että maailmasta löytyy joku muukin joka tuntee samoja tuntemuksia kuin hän. Meillä kaikilla on omia surutöitämme elämämme aikana ja itselläni ainakin sydän pakahtui helpotuksesta, kun sain tiedon siitä, että kaikki tunteeni on normaaleja ja jopa kuin suoraan oppikirjasta.

Mutta kertokaa ihmeessä vinkkejä siihen miten saan elimistöni pärjäämään rankan surujakson läpi, jos teiltä sellaisia löytyy <3 Itse kun olen huomannut kynsissä, ripsissä, hiuksissa – aivan kaikessa sen, että elimistöni on vallannut jokin muu kuin energinen olo.

Kiitos vinkeistä jo etukäteen <3

p.s Olen juuri tehnyt blogilleni omat Facebook -sivut. Käy tykkäämässä niistä, mikäli haluat seurata matkaani ja saat blogipäivitykseni suoraan omaan Facebook feediisi. https://www.facebook.com/otsikkosurusta/