Otsikko siitä, mitä yhteistä minulla ja sotaveteraanilla on

Tuijotan läppärini ruutua. Olen juuri ottanut rauhoittavan lääkkeen ja silti tunnen kuinka ahdistus on voimakkaasti läsnä. Tunnen kuinka rintaani puristaa, pulssini on korkea ja kuinka minä en oikein pysty keskittymään mihinkään. Pelkään jokaista asiaa joka muistuttaa minua traumani syistä, sillä en halua enää kokea sitä romahdusta jonka alussa koin. Vaikka en vielä uskokkaan siihen, että koskaan palaisin entiselleni, toivon joka hetki, että tämä kaikki mikä mielessäni myllertää katoaisi – näin ei kuitenkaan ole vieläkään tapahtunut.

En tiedä oletteko koskaan kuulleet asiasta nimeltä traumaperäinen stressihäiriö, eli PTSD? Niin, ainakin rauhanturvaajat, poliisit, palomiehet ja muut psyykkisesti raskaita kokemuksia kokeneet henkilöt, ovat varmastikin tuon kuuluisan lyhenteen kanssa tulleet tutuiksi.

Itselleni oli suuri helpotus konkreettisesti ymmärtää, että minua hoidetaan traumapotilaana. Se vihdoin hälvensi hieman pelkoani ja toi vastauksia sille mitä eniten halusin – nimittäin itseni ymmärtämiselle.

Ymmärtämiseni pohjaksi osasin itse hakea ajatuksen siitä, kuinka paljon trauma voi ihmistä muuttaa, sillä se, kun huomaa itse kuinka ei enää tunne itseään, on ehkä se kaikkein pelottavin asia tämän kaiken keskellä. Mainitsemani pohja on kertomus siitä, kuinka eräs mies, joka oli monella tapaa täydellinen isä ja aviomies, muuttui täysin, jouduttuaan sotilaana keskelle sotaa. Kyseinen mies palasi tuolta matkalta täysin eri ihmisenä. Hän erakoitui, ei halunut puhua traumoistaan, sekä se pahin mitä ajatella voi – hän alkoi lyömään vaimoaan. Tuo mies, joka ei ollut ikinä elämässään edes läpsäissyt naista, saatika kunnolla lyönyt, sai oman vaimonsa pakenemaan kotoa. Ajatelkaa.

Toki nopeasti selvisi vaimolle se, mikä jokaiselle sotaveteraanin vaimolle kerrotaan, että traumat todella muuttavat ihmistä – ellei niihin hae apua.

Näin ollen – enää en häpeä sitä pehmeää tuolia, jolle itse jälleen huomenna istun.