Otsikko suorasta puheesta lääkkeiden käytöstä
Lääkäri naputtaa kynäänsä vihkoaan vasten. Lopettaa sen hetkeksi, nojautuu taaksepäin tuolissaan ja ristii kädet vatsansa päälle.
Kyllä – tunnistan jo tuon asennon. Olen saamassa moitteita.
Lääkäri katsoo minuun ja sanoo ”Meidän pitäisi hieman puhua”. Aavistan mitä hän aikoo sanoa.
”Sinulla on kaikki kirjoittamani reseptit lunastamatta. Miksi näin?”
En pysty katsomaan lääkäriä silmiin vastatessani, mutta suustani pääsee sanat ” En usko lääkkeisiin. Hullut syövät lääkkeitä jotka vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin tmv. En minä. Minä en ole hullu! Olen vain vähän nyt …surullinen.”
Tiesin samalla hetkellä, kun sanat soljuivat suustani ulos, että niiden ääneen sanominen oli virhe. Tiesin, että lääkäri antaa minulle vastaväittämän ja siitäkin huolimatta pitäisin jääräpäisesti kiinni kannastani. Sillä enhän minä nyt hullujen lääkkeitä syö!
Jostakin kuitenkin lääkäri oli aavistanut jääräpäisyyteni. Kai se on se psykiatrin tarkka silmä, sillä hän ei väittänytkään minulle vastaan, vaan sanoi: Okei. Voimme edetä haluamallasi tavalla, mutta kai ymmärrät kuinka tuskallinen se tie on? Kai ymmärrät mitä unettomuus, oksentelu, jatkuva kova pulssi, syömättömyys ja kaikki tämä tekee sinulle? Sinä joka väität rakastavasi elämää yli kaiken, haluat näköjään väen väkisin viedä sen itseltäsi.
Seuraavassa hetkessä löydän itseni apteekista lunastamassa reseptejä. Kiroan mielessäni psykiatrin joka oli ”hypnotisoinut” minut tänne tulemaan.
Minua hävettää.
Päässäni pyörii ajatus, että ”Nonniin, nyt tuo farmaseutti pitää minua ihan kajahtaneena säälittävänä ja heikkomielisenä. Nyt hän katsoo minua, että hohhoijaa, taas tällainen elämäänsä kyllästynyt sohvalleen masentunut tapaus”
Kun tulen autoon takaisin, huokaisen ja sanon: Siinäpä oli yksi elämäni noloimmista tilanteista. Ei ikinä enää. Saan vastaani kurttuotsaisen silmäparin. ”Ai, sinusta on noloa, että olet tuossa tilassa kaiken tämän jälkeen? Sinustako todella on noloa, että ihminen voi henkisesti väsyä? Olet naurettava.”
Tämä ajatus päässäni otan ensimmäisen kerran mieleeni vaikuttavia lääkkeitä elämäni aikana. Istahdan sängynlaidalle ja jään odottamaan hieman jännittyneenä, että mitä tapahtuu.
Tunnin odoteltuani petyn. En huomaa mitään muutosta.
Alan lukemaan internetistä tietoa saamistani lääkkeistä. Sielä on paljon puhetta siitä, kuinka hyvin ihmiset on saaneet nukuttua saman unilääkkeen voimin jonka otin kolme tuntia sitten, enkä vieläkään nuku.
Mikä jumaliste minua vaivaa.
Seuraavana aamuna soitan lääkärilleni hieman muka tyytyväisenä siitä, että olen ollut oikeassa siinä, että eivät lääkkeet minua auta. Kerron hänelle kuinka en silti nuku ja kuinka en tunne oloani yhtään sen paremmaksi.
Luurin toisesta päästä kuuluu huokaus ja sanat: Jos olisi olemassa hokkuspokkus lääkkeitä, joissa yhden tabletin nappaaminen parantaisi potilaan, olisin työtön.
Lääkäri käski minun palata asiaan muutaman viikon päästä.
Mutama viikko kului ja löysin itseni kuokka kädessä kukkapenkistäni, sängynpohjan sijaan.
Mitä helvettiä tapahtui.