Pehmustettu tuoli, vihaamani haju ja kolme minua tuojottavaa silmäparia – kyllä olen täällä taas. Kuulen lääkärin sanat ”näen sinussa muutoksen parempaan” ja samalla kuulen vierestäni selostusta siitä kuinka syönkin jo aterian päivässä – Itse tiedän hiljaa mielessäni, että ateriani menee salaa koiralle ja mieleni esittää parempaa, jotta vain pääsisin täältä pois. Ajattelen mielessäni – Tämä on kuin hidastettu draamaelokuva.

Seuraavana hetkenä lääkäri kohottaa katseen vihostaan ja kysyy: kerrohan, oletko aikaisemmin kokenut surua?

Toljotan hetken lääkäriä kuin hullu ja vastaan, tottakai – kaikkihan me olemme.

Lääkäri tarkentaa, niin mutta tällä tavoin miten nyt tunnet? Oletko itkenyt päiviä, ollut työkyvytön, oksennellut mielen pahan voinnin vuoksi, menettänyt ruokahalusi ja valvonut öitä?

Vastaan: En.

Lääkäri kysyy uuden kysymyksen. Kuinka monta rakastamaasi ihmistä olet menettänyt pysyvästi elämäsi aikana?

Mietin hetken päässäni ja joudun alkaa laskemaan sormillani, kunnes huomaan, että ne eivät riitä.

Lääkäri katsoo minua syvälle suoraan silmiini vieno hymy kasvoillaan.

Hymyilen ensimmäisen kerran kuukauteen.

Vihdoin ymmärrän.

Tuijotan otsikkoa. Olen muutaman minuutin hiljaa, jonka jälkeen tuijotan otsikkoa uudelleen, eikä edelleenkään mieleeni tule ajatusvirtaa mitä kirjoittaa. Ajatusvirta – tuo koko bloggaamisen ideologiani on kadonnut minulta ja olen saavuttanut pisteen, että minun tulisi harkita asioita joita kirjoitan, tai miettiä mistä kirjoittaisin. En ole pitänyt tästä ajatuksesta, sillä ajatukseni kaiken takana on ollut nimenomaan puhdistautua, kun en ole osannut sitä verbaalisesti tehdä. Tämän lisäksi toki tuoda mahdollisesti jollekin samojen ajatuksien kanssa painivalle lohtua ja ymmärrystä siitä, että hän ei välttämättä ole tuntemuksiensa kanssa yksin.

Tällä hetkellä itselläni on vahvasti mielessä muutama lause: ”Ei kukaan ymmärrä” ja ”En näe parempaa huomista”. Kuulen joka päivä sanoja kuinka aika parantaa haavat ja kuinka kyllä se siitä – samalla tuntien kuinka joka päivän jälkeen oloni vain tulee vaikeammaksi ja vaikeammaksi, koska en edelleenkään tee sitä mihin koko elämäni kulminoituu, eli ymmärrä. En ymmärrä mikä minulla on. Haluan konkreettisen syyn tälle kaikelle. Miksi juuri nyt ja miksi juuri näin. Miksi tunnen mitä tunnen ja miksi kukaan ei kerro minulle suoraan syitä tähän. Miksi lääkäri vain esittää kysymyksiä kysymyksien perään antamatta vastauksia itselleni. Miksi en saa lohtua halauksesta, auringosta, ystävien sanoista, tai yhtään mistään.

Miten kaikki voikin olla näin synkkää ihmisellä joka on koko elämänsä liputtanut suureen ääneen sen perään, että aina pitää löytää ne positiiviset asiat ja keskittyä niihin. Aina pitää muistaa, että pimeintä on juuri ennen kuin aurinko nousee. Aina sitä ja aina tätä. Täyttä paskaa sanon minä. En usko enää omaan elämänfilosofiaani ja ehkä se onkin se syy miksi olen tässä pisteessä, että en pääse aamuisin ylös sängystä ja sydämeeni kirjaimellisesti sattuu joka hetki.

Luen taas muutaman tieteellisen lyhyen artikkelin siitä, mikä minut olisi tähän ajanut ja mitä se tulevaisuus toisi normaalisti itselleni tullessaan. Tuntuu, että tunnistan oireita itselläni vähän jokaisesta traumajaoittelusta aina masennukseen asti.

Tunnen itseni entistä epätoivoisemmaksi.

Maailmassa ei ole mitään niin pelottavaa kuin se, että tuntee hyvin vahvasti voivansa todella huonosti ja painii täysin uusien psyykkisten oireiden kanssa – eikä kukaan kerro sinulle syitä siihen.

Suljen tietokoneeni ja jatkan pelkäämistä.