Puhelimeni soi. En vastaa. En vieläkään osaa oikein puhua muille kuin perheenjäsenilleni. Puhelimeni soi uudelleeen. En vieläkään vastaa. Puhelimeni soi kolmannen kerran – okei, nyt ei ole kaikki hyvin.

Tunnen kuinka henkeni jälleen kerran salpautuu ja ahdistuskohtaus ottaa paniikinomaisesti minusta vallan. En kykene muuhun kuin vihreän luurin painamiseen. Enkä saa edes sanaa ”Hei” ulos suustani, vaikka näen, että puhelu tulee perheenjäseneltäni. Koko kehoni on jäykkänä kauhusta ja pulssini on niin kova, että pelkään kirjaimellisesti kuolevani sydänkohtaukseen.

Mutta pahinta tässä kaikessa on se – että pelkoni on aiheellinen.

Hoen vain mielessäni, ei nyt, ei enää yhtään lisää, en kestä, ei kukaan ihminen voi kestää. Tunnen kuinka polveni pettävät ja niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, niin tunnen kuinka toisesta polvestani sekä kyynerpäästäni alkaa vuotamaan verta niiden osuttua luonnonkiviseen kulmaan kotini seinässä. Makaan hetken lattialla. Kuulen edelleen kuinka puhelimesta kuuluu huuto ”Oletko sinä sielä? Kuulitko mitä sanoin? Haloo!!”

Tunnin maattuani kylmalla lattialla, tunnen edelleen vahvasti, että nouseminen on ylivoimaista. En jaksa edes tarkistaa sainko murtuman kovaa kipua oirehtivaan kyynerpäähäni, sillä henkinen kipuni on juuri nyt suurempaa.

Tähän väliin haluan sanoa, että kirjoitukseni ei ole oodi sille, kuinka elämä on rankkaa ja kuinka vaikeaa minulla on – vaan tämä on oodi sille, että mikäli joku näitä kirjoituksiani lukee, niin sisäistäkää syvälle sydämeenne se, että kaikesta voi päästä eteenpäin. Vaikka itsestäni tuntuukin nyt jokainen asia täysin ylitsepääsemättömältä, niin toivon koko sydämestäni, että vuoden päästä kirjoitan teille tässä siitä, kuinka ”elämältä mä kaiken sain” – niin hyvässä, kuin pahassakin.

Vaikka maatessani lattialla päällimmäinen ajatukseni olikin, että haluan jäädä tähän ikuisiksi ajoiksi, enkä koskaan nousta ylös, niin hetken päästä yllätyin itsekin siitä, kuinka aloin robotin lailla toimimaan. Nousin ylös. Kävin suihkussa. Puin mekon päälleni ja laitoin korkokengät jalkaani.

Tämän tehtyäni katsoin hetken itseäni peilistä. Kivettyneet kasvoni oli ainut viite enää siitä mitä tunsin sisälläni – ulkoa olin vihdoin taas nainen.

Se on uskomatonta mitä ihminen rakkaidensa eteen pystyy tekemään. Vielä muutama tunti sitten en olisi ikinä uskonut pystyväni tähän, mutta kuultuani puhelimestani sanat ”nyt alkaa olemaan se aika, että omaisten olisi hyvä tulla paikalle” päätin hiljaa mielessäni, että viimeiset muistot eivät tule olemaan veriset polveni, rähjäinen olemukseni sekä kyyneleeni – vaan ne tulevat olemaan punatut huuleni hymyssä.

Makaan taas sängylläni. Kuulen kuinka puhelimeni pitää ääniä. Ystävät lähettävät viestejä muistuttaen, että heti vain kuin haluan ja pystyn, niin he ovat olemassa minua varten. Samalla kuulen myös vierestäni läheiseni äänen joka kertoo, että kyllä tämä tästä. Huomenna on taas askeleen parempi päivä.

Kaikesta tästä huolimatta, oloni on kovin yksinäinen. Niin yksinäinen, että olen huomannut itsessäni piirteitä erakoitumisesta. Ja tänään lukiessani erästä teidän lukijoiden kommenttia, ymmärsin miksi näin on. Vaikka läheiseni ovat tukenani, niin he eivät oikeasti ehkä aivan ymmärrä miltä minusta oikeasti tuntuu ja tämä saa oloni yksinäiseksi. Vaikka heille kaikki tuntemukseni kertoisin, niin he eivät voi siltikään niitä välttämättä ymmärtää.

Olen kertonut monen postauksen verran nyt siitä mitä suru on subjektiivisesti. Näin ollen, päätin koota viisi objektiivista faktaa surusta. Ehkäpä tieteelliset faktapohjaiset argumentit voisivat tuoda lisäarvoa sille, miksi usein sanon ”en jaksa, en pysty, en halua”. Sille, miksi en halua mennä ulos. Sille miksi haluan sulkeutua yksin omaan maailmaani.

1. Vakavasti masentunut ei usein ole kykenevä tuntemaan surua. Psykoanalyyttisen näkemyksen mukaan depressiossa onkin kyse menetyksiin liittyvän surutyön epäonnistumisesta. Näin ollen, surua ja masennusta ei tule sekoittaa keskenään.

2. Jopa 50 %:lla leskistä on vakavan masennuksen tyyppioireita ensimmäisten kuukausien aikana. Heillä voi myös olla hallusinaatioita; kuvitelmia kuolleiden elossaolosta, heidän läsnäolonsa tuntemista tai heidän ääniensä kuulemista.

3. Sureva ei menetä yhteyden tunnettaan toisiin ihmisiin, kun taas masentunut eristäytyy omaan maailmaansa tuntien itsensä ulkopuolisen yksinäiseksi. Siinä missä sureva tietää surun menevän ohi ja ilon palaavan, vakavasti masentunut uskoo depression jatkuvan loputtomiin.

4. Surevien sydämen syketaajuus on masentuneista ja terveistä verrokeista poiketen suurentunut. ”Sydämen murtuminen” surutyön aikana saattaa siis olla konkreettista. *Voi miten ihanaa oivaltaa mistä tunteet siitä kuin olisi jatkuva sydänkohtaus johtuu!

5. Suru voi tuntua fyysisinä oireina, esimerkiksi epämääräisinä rintakipuina, hengenahdistuksena, pyörrytyksenä ja vatsavaivoina. Fyysiset kivut voivat olla rankkojakin. Pitkittynyt kipu voi olla merkki siitä, että sisällä on vielä asioita, jotka eivät ole päässeet esiin. Itseään suojellakseen sureva on voinut mitätöidä tapahtunutta ja tukahduttaa surun tunteet, jotka ilmenevät fyysisinä kipuina.

Lähteet: Harvard Health Publications, Professori/ erikoislääkäri/ psykoterapeutti Matti O. Huttunen, Kriisikeskus Mobile,