Avaan tärisevin käsin ulko-oven jonka paino tuntuu niin ylivoimaiselta, että joudun ottamaan toisen käteni avuksi saadakseni sen auki. Seuraavassa hetkessä sieraimiini leijuu se haju jota kammoksun eniten tässä maailmassa. Haju joka saa joka kerta palan kurkkuuni ja tälläkin kertaa tunnen fyysisesti kuinka pulssini nousee ja henkeni salpautuu. Sairaalat – nuo kalman tuoksuiset kuvottavuutta henkivät paikat. Huomaan kuinka mietin päässäni vaihtoehtoja eri tekosyistä minkä varjolla voisin juosta takaisin ulos äsken kaksin käsin avaamastani ovesta. Samalla tuntien päättäväisesti kättäni puristavan miehen käden joka määrätietoisesti vie minua eteenpäin sairaalan pitkiä kammottavia käytäviä.

Epäilen pulssini olevan ainakin 200 ja en tietenkään päässyt heti lääkärin luo, vaan jouduin odotushuoneeseen. Tuohon kolkkoon tilaan missä me toinen toistamme sairaammat välttelemme toistemme katseita tietäen, että meistä yksikään ei haluisi tilassa olla. Tietäen, että tässä kyseisessä odotushuoneessa ei olla katkenneiden luiden vuoksi – vaan jonkun pahemman. Tässä huoneessa istuu vain erikoislääkäreille menevät potilaat, tai anteeksi, ”asiakkaat”, niin kuin oma äitini oli heti korjannut omaa puhettani, kun kutsuin itseäni potilaaksi. Äitini oli muistuttanut, että nyt lääkärit ovat täällä vain minua varten. Vain korjatakseen minut. En ole heille potilas numero 12 perjantaina, vaan olen heille omalla etunimelläni kutsuttava henkilö.

Seuraavassa käänteessä kuulenkin tämän oman etunimeni ja sitä seuraavassa istunkin jo tuolissa tuijottaen lattiaa. Korviini soljuu kysymyksiä ja kuulen kuinka vierestäni niihin vastataan. Huomaan kuinka useamman kerran keskustelun aikaan kaikki on pitkään hiljaa. En uskalla nostaa katsettani lattiasta, sillä pelkään näkevän säälin heidän silmistään. Tai noh, jos olen aivan rehellinen, pelkään näkeväni pahimman pelkoni silmästä silmään – nimittäin häpeän.

Olen koko elämäni elänyt välittämättä muiden ajatuksista ja siksi minulla ei olekaan montaa hyvin läheistä ystävää. En osaa mielistellä ja minulla ei ole luontaista tarvetta miellyttää yhtään ketään. Minua verrataan hyvin usein kissaeläimiin. Teen juuri mitä tahdon ja vain jos tahdon. Ja nyt olen ensimmäisen kerran elämässäni polvet verillä polvistuneena elämän edessä ja huudan siltä johdatusta. Huudan sen johdattavan minut takaisin oikealle polulle. Huudan sen antavan edes yhden toivon kipinän itselleni – mutta turhaan.

Vaikka en edelleenkään ole nostanut katsettani lattiasta, niin pahin pelkoni on siltikin läsnä. Häpeä. Häpeän sitä, että en pysty puhumaan, vaikka aivoni antavat singnaaleja sen olevan järkevintä tehdä juuri nyt. Häpeän, että en pysty vastaamaan lääkärin kysymyksiin siitä miltä minusta tuntuu, ovatko lääkkeet auttaneet, tarvitsenko kipulääkkeitä ja milloin olen viimeksi nukkunut. Häpeän, että tunnen itseni uhriksi, vaikka on juurikin oma vikani, että olen tässä tilanteessa. Häpeän, että kuulen jälleen kerran sanat: Olet liian sairas töihin.

Poistuessamme sairaalasta kävelimme hoitajien kahvihuoneen ohi ja kuulen sivukorvalla itkua sekä sanat ”En jaksa tätä työtä enää. Elämä on aivan liian epäreilua”. Huomaan, että seinillä on paljon lasten piirustuksia. Taisimme taas eksyä lastenosastolle etsiessämme ulko-ovea.

Se oli ensimmäinen hetki kun tajusin kuinka elämä osaakin saattaa aina sille oikealle reitille, vaikka välillä eksyykin. Sillä juuri tämä tämän kertainen eksyminen ulko-ovea etsiessämme, sai minut tajuamaan sen tärkeimmän asian mitä tilanteessani tulisi ymmärtää. Vaikka minusta ei ole menemään töihin, minulla on silti työ mikä ei saa minua itkemään ja vaikka tilanteeni onkin vaikea, niin yhdenkään lääkärin tai hoitajan ei tarvitse itkeä puolestani kahvihuoneessa, sillä minulla on sentään se kaikkein tärkein – nimittäin toivo.

p.s Perustin juuri blogilleni omat Facebook -sivut. Mikäli haluat seurata matkaani vastaisuudessakin, niin ne löytyy osoittteesta: https://www.facebook.com/otsikkosurusta

Makaan lattialla ja itken. Tunnen kuinka minun on vaikea hengittää ja rintaani puristaa. Hamuan tärisevin käsin nenäliinaa ja sen saatuani, tuskani tuoma oksennus tekeekin taas tuloaan ja siirryn wc pöntölle. Oksennan, mutta en siksi, että olisin sairas, tai siksi että olisin bulimikko, vaan puhtaasti siksi, että minulla on niin suuri sisäinen tuska, että se on saanut koko elimistöni tilaan, joka ihmisillä on biologisesti juuri ennen kuolemaansa. Kuoleva ihminen lakkaa syömästä, juomasta ja oksentaa ulos kaiken suuhun laittamansa, sillä ravinnolle ei ole enää tarvetta. Kuolevan ihmisen on vaikea hengittää ja hän on muutenkin voimaton. Kuoleva ihminen on niin väsynyt, että ei jaksa edes puhua – Kuoleva ihminen on juuri niin kuin minä nyt.

Olen kuullut teorioita mielemme voimasta ja siitä, miten ihmiset ovat jopa parantuneet sairauksistaan vain uskomalla kovasti parempaan. Olen lukenut lukemattomia tarinoita sinnikkyydestä ja jatkuvan uskon tuomasta voimasta, sekä henkisestä hyvinvoinnista – mutta en ole kuullut yhtään tarinaa siitä, että ihminen olisi saanut ajatuksillaan itsensä kuolemaan. Ja ei, tämä ei ole itsemurhaviesti, vaan tämä on kirjoitus siitä, kuinka syvälle suru voi ihmisen viedä. Kuinka syvälle mielemme voi meidät saada sukeltamaan, kun kohtaamme jotakin niin vaikeaa, että emme pysty edes sitä käsittelemään.

Kun katson itseäni peilistä, en tunnista enää siitä heijastuvaa kuvaa. Kun luen tämän kirjoituksen, en tunnista enää sanoja mitä kirjoittaja kirjoittaa. Ja kun kuuntelen pääni sisällä olevia asioita – en olisi ikinä voinut edes kuvitella kuulevani niitä.

Olen pohjalla. Suruakin syvemmällä – Olen turta.

En ole yli viikkoon pystynyt puhumaan. Kuulen, kuinka lääkäri sanoo, että onhan sinun puhuttava. Kuulen, kuinka vanhempani sanoo, anna tuskan tulla ulos. Kuulen, kuinka puolisoni sanoo, en tarvitse sanojasi, sillä näen, että sanat eivät nyt auta, vaan kirjoita – sen olet aina osannut.

Näin ollen, tässä minä nyt kirjoitan – surusta. Siitä syvästä surusta, joka menee yli sen, että kyyneleet edes enää virtaisi. Siitä surusta, joka sai minut henkisesti kuolemaan.

Tämä on terapiaa minulle – sinulle vuorostaan, se voi olla matka ymmärtämään.