Persoonallisuushäpeä
Olen ”aina”, tai koko aikuisikäni kokenut ihmisten lähtökohtaisesti vihaavan minua ja jopa haluavan tuhota minut, riippumatta siitä mitä teen tai olen tekemättä, miten olen tai olen olematta. Minulla on aina ollut tunne etten tiedä miten minun pitäisi olla jotta ihmiset eivät vihaisi minua. Etten voi koskaan saada kenenkään hyväksyntää. Jouduin opettelemaan kuinka psykologisesti selviytyä ilman sitä, joskaan en selviydy ollenkaan hyvin.
Tässä maailmassa elämisen ja mm. työskentelemisen mahdottomuus johtuu aika pitkälti tästä. Käytännössä minulle olisi mahdotonta läpäistä mitään työhaastattelua minuun sisäänrakennetun vihattavuuteni takia.
En osaa olla ihminen jota ei vihattaisi. Ja ei, osakseni saamani viha ei todellakaan yleensä liity minun tekemisiini tai käytöksiini muita kohtaan vaan on jotain useimpien ihmisten automaattisesti minuun kohdistamaa. (Silloin kun se liittyy omiin tekemisiini, ymmärrän kyllä asian.) Suurin osa ihmisistä haluaisi tappaa minut viimeistään ymmärtäessään mikä olen. Tiedän tuon ajatuksen olevan ”sairas” enkä oikeastaan ajattele niin, vaan koen tunnetasolla niin.
Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä että minulla ei voi koskaan olla normaali-ihmisten tapaan ystävyyssuhteita ja parisuhteidenkin kanssa on niin ja näin.
Minulla on aina ollut tunne siitä että kukaan ei ole koskaan nähnyt minussa mitään hyvää eikä tule näkemäänkään, koska mitään hyvää ei minussa ole. En ole herttainen, en eloisa, en vilkas ja ulospäinsuuntautuva, en ylipäätään kykene kehollistamaan minkäänlaisia naisihmiseltä toivottavia ominaisuuksia. Joskus voidaan esittää ajatusta siitä että jos ”vapautuisi olemaan oma itsensä”, päätyisi olemaan edellä kuvattua mutta entäs jos ei? Jos oma aidoin luonne vaan on jotain ihan muuta?
