En ole koskaan halunnut elää

Olen vihannut ihmiselämää niin kauan kuin muistan. Muistan että halusin täältä pois jo hyvin varhain lapsena. Ihmisyydessä oleminen on minulle sietämättömän tuskaista ja tuo sielullinen tuskaisuus tänne kuulumattomuudesta ja siitä että täällä ei ole minulle mitään ei ole parannettavissa.

Ihmiset elävät toivon varassa, oivaltamatta kai koskaan sitä että se on huijaus jonka idea on kiinnittää ihminen kuvitelmaan että joskus vielä voisi olla paremmin, ikäänkuin sitoa jahtaamaan keppiin kiinnitettyä porkkanaa jota ei koskaan voi tavoittaa. Uskonnot pelaavat toivolla joko kuolemanjälkeisestä taivaallisesta paratiisista tai (uususkonnot) maanpäällisestä paratiisitulevaisuudesta. Toivo on ihmisiä addiktoivaa joten sitä on helppoa myydä.

Minulla ei ollut riittävästi elinvoimaa ihmisyydessä elämiseen ja toimimiseen. En tiedä mistä ihmiset yleensä saavat sitä. On kuin en koskaan olisi oikeastaan edes ollut kunnolla ihminen. En tunne itseäni ihmiseksi. Eikä minua koskaan kohdeltukaan ihmisenä. Olen ihmiskehossa mutta olin silti aina jotenkin ihmisyydestä ulkona ja osaton.

Kuolema on aina ollut niin lähellä minua etten koskaan osannut suuntautua kohti elämää. Tiedän ihmisyydessä elämisen olleen minulle muillakin kerroilla samanlaista.

Toivon niin kovasti että pystyisin jo tänä vuonna jossain vaiheessa lopultakin lopettamaan tämän tämänkertaisen kirotun kituelämänkierroksen.

Jos on tarkoitus joskus kokea kirkkaampaa ihmiselämää niin seuraava on varmastikin sitten sitä. Tämä nyt ei ollut.

Ja vaikka nämä ovat kiellettyjä, paheksuttavia ajatuksia, jaan ne silti. Paheksukaa ja vihatkaa ihan rauhassa. Mutta miettikää myös ihan rauhassa miksi. Onhan siinä jotain jo hyvin oudosti katkeraa.