Olemassaolematon ihminen

En tiedä olenko koskaan ollut olemassa. Ehkä en. On kuin en olisi koskaan ollut kenellekään olemassaoleva, tai kuten joskus asian muotoilen, en ole koskaan ollut kenellekään ihminen. Ihmisyydestä ja olemassaolevuudesta ulossuljetuksi tulemisen huomaa aina ylikävellyksi tullessaan.

On niitä jotka tietävät sisäisyydestäni asioita mutta eivät mitään siitä millainen olen tosielämässä. On niitä joiden kanssa olen tekemisissä tosielämässä mutta jotka eivät tiedä sisäisestä maailmastani mitään. Nämä ihmiset tulisivat aina olemaan erillään.

Olen oikeastaan aina tuntenut kipua siitä että kukaan ei tule koskaan kunnolla tuntemaan minua. Kukaan ei voi eikä olisi voinut koskaan tuntea minua. Ne sielullisesti minulle ehkä tunnistettavat eivät tule tai eivät olisi koskaan voineet olla millään tavalla missään roolissa läsnä elämässäni. Ne jotka ovat, ovat aina vieraita.

Ihmisyys on minulle pysyvästi liian tuskallista ja vaikeaa. Elämä tällä tavoin kehitysvammaisena on sellaista.