Törmäsin taas jossain kommenttiin jossa tuttuun tapaan ihmeteltiin kuinka kukaan voi vapaaehtoisesti jäädä kotivaimoksi miehensä armoille. Taloudellinen itsenäisyys on toki tärkeää ja on hyvä että naisten oikeus ja mahdollisuus siihen on nykyään vapaa. Sitten tulee kuitenkin mutta: jos uranainen on taloudellisesti riippuvainen joko työnantajastaan tai asiakkaistaan niin kuinka syvää se riippumattomuus ja itsenäisyys oikeastaan on tai voi lopulta ihmisyydessä koskaan olla? Olet aina riippuvainen muista ihmisistä etkä voi koskaan paeta sitä millään keinolla. Jos voit valita, valitse miten olet sitä, ainahan ei voi valita.
Siitä että riippuvuuttaan ei voi aina valita, päästäänkin siihen että minä näen kotivaimouden paheksumisessa niinsanottua ”sala-ableismia”. Siis itsestäänselvyytenä pidetyn oletuksen siitä että jokainen ammattivaimoksi julistautuva tradwife voisi täysin vapaasti milloin tahansa valita ”mennä töihin” – niinhän jokainen työtönkin voi? Toki ammattivaimoudestaan somessa siloteltua roolileikkiä esittävät naiset korostavat sitä että se on heidän vapaa valintansa vaikka muutakin voisi valita ja niin varmasti useimmilla onkin. (Taustalle voi kyllä kätkeytyä myös salattuja ja valideja syitä haluta välttää työelämää.)
Minulla herää kuitenkin puolittain kiero kysymys siitä että mitä jos joku työkyvytön tai työkelvoton perheenäiti ottaisikin saman asenteen ja alkaisi julistaa perhekeskeisen elämänsä ja kotiarkensa upeutta? Tai siis, ehkä toivon että ne joukolla tekisivät niin.
Toinen kiero kysymys on tietysti se että jos vapaus valita työnteko kääntyi velvollisuudeksi valita se ollakseen sosiaalisesti hyväksyttävä nainen, mitä valinnanvapaudelle tuossa käännöksessä oikeastaan tapahtui?
”Entäs eläkekertymä?” Monikaan ei enää jaksa elää priorisoiden eläkepäivien taloudellisen turvan optimoinnin tämänpäiväisen elämänlaadun kustannuksella ja se on ihan tervettä. Tuloihin suhteutettu säästäminen on järkevää, koko elämän ohjelmointi sen perusteella että sitten kymmenien vuosien päästä pääsen ehkä nauttimaan työni hedelmistä ei ole. Tätähän pidetään pitkäjänteisyyden puutteena mutta minä tulkitsen sen enemmän oikeaksi oivallukseksi siitä että elämä on enemmän nyt kuin kymmenien vuosien päässä.
Asiaan liittyy vahvasti se kuinka ihmiset, myös naiset ovat oppineet arvottamaan itseään ja muita sosioekonomisen statuksen kautta. Kyse on pohjimmiltaan jonkinlaisesta patriarkaalis-kapitalistisen arvomaailman omaksumisesta. Joskus tuon eräänlaisen, tylysti ilmaisten ”mentaalisen orjuuden” näkee ilmentyvän myös niissä ihmisissä jotka ovat minkä tahansa erilaisten syiden takia epäonnistuneet olemaan toivotusti tuottavia kansalaisia. Voidaan päätyä kiinnittymään loputtomaan surkutteluun siitä että voi sentään kuinka kurja olento olenkaan kun en kykene työlläni tuottamaan monopolirahaa systeemiin. On siis eri asia surra työelämän ulkopuolelle jäämistä osallisuuden kaipuunsa takia kuin siksi että tuntee alitajuisesta velvollisuudesta syyllisyyttä tuottamattomasta olemassaolostaan.
Asiaan liittyy myös se että osa naisista elää edelleen eräänlaisessa valtataistelussa suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siihen liittyy tarve niin todistella omaa kyvykkyyttään miesten veroisina työjuhtina kuin tarve pitää korostetun vahvasti kiinni kaikesta siitä mitä tasa-arvossa on saavutettu koska pelätään niin paljon sen menettämistä. Osa naisista taas on siirtymässä tai jo siirtynyt tuosta vaiheesta eteenpäin.
On aina ilahduttavaa nähdä ihmisten jakavan sumeilematta ”omaa totuuttaan” asioista.
