Tuomitseminen on tarpeellista
Silloin tällöin törmää ideaan tuomitsemisen vääryydestä, siis tuomitsemattomuuden ihannoimiseen. Tuo idea on kai olevinaan rakkaudellisuuteen pohjautuva mutta on oikeasti erittäin pahasti rakkaudeton.
Ilman mitään käsitystä ja linjauksia siitä mikä on väärää, pahaa ja tuomittavaa, päädytään totaaliseen rajattomuuteen joka lopulta vahingoittaa niitäkin jotka siitä lyhyellä aikavälillä ehkä näennäisesti hyötyvät. Tuollainen tilanne on myös oikeasti täysin utopiaa sillä moraalitaju on terveillä ihmisillä ainakin jossain määrin sisäsyntyinen. Esimerkiksi muita vahingoittavan toiminnan tuomitseminen vääräksi on lähes vaistomaista. Mieleltään sairaat ihmiset tai hähmäiseen moraalitajuttomuuteen itseään upottavat ovat jollain tavoin eksyksissä.
Yhtälailla paheksuttavana nähty syyttely taas on joskus väärintekojen osoittamista. Se ei tunnu kivalta silloin kun se omaan nilkkaan kolahtaa mutta joskus se on hyvinkin tarpeellista totuuden nimissä. Syyttelyyn voi toki jäädä jumiin siten että vanhat synnit kaivetaan vielä vuosien päästäkin muistuteltavaksi tai joskus voidaan myös yrittää väistää omien syntien painoa kääntämällä syyttelyllä syntitaakkaa toiselle. Näistä olisi hyvä pyrkiä eroon.
On hyvin paljon aikuisikään ehtineitä ihmisiä joiden ei ole mistään muihin ihmisiin kohdistuvasta perseilystään koskaan tarvinnut mitään rehellistä peilausta saada. Esimerkiksi iältään jo lähes keski-ikäistyviä naisia jotka käyttäytyvät toisia naisia kohtaan kuin ilkeilevät teinit eivätkä ole koskaan joutuneet kohtaamaan totuutta itsestään ja kunnolla aikuistumaan. Mistä muusta tuollainen tilanne tilanne johtuu kuin pitkäaikaisesta rajattomuudesta? Toimintansa tuomittavuutta ei ole koskaan tarvinnut oivaltaa eikä tervettä häpeää koeta huonosta käytöksestä.
(Epämiellyttävä totuus on se että aidosti aikuistunut ihminen ei koskaan käyttäydy muita kohtaan esimerkiksi siten kuin minua kohtaan eräät rakkausripottelijat ja piirustelijat käyttäytyivät. Ei, lapsekas välittömyys ei suinkaan ole aikuisella ihmisellä ihannoitava ominaisuus. Se käytös oli jotain mitä minä (kaikesta julkeasta mielenvikaisuudestani huolimatta) itsessäni häpeäisin jos sellaiseen jotakuta kohtaan syyllistyisin. Tämän toteaminen voi olla syyttelyä tai jotain minkä voi rinnastaa rajojen asettamiseen.)
Luokittelin joskus ”narsistiseksi hevonkukuksi” sen linjauksen jota henkistelijöiden piireissä joskus vaalitaan ja joka kääntää vastuut ”peiliverukkeella” päälaelleen siten että jokainen on vastuussa muiden ihmisten käytöksestä mutta kukaan ei ole minkäänlaisessa vastuussa omastaan ja oman toimintansa seurauksista. Luokittelen sen edelleen sellaiseksi. Se on erittäin pahasti väärinpäinkääntynyt ja erittäin helposti äärimmäisen vahingollisilla tavoilla väärinkäytettävä. Minä en tule koskaan olemaan vastuussa siitä miten muut ihmiset valitsevat käyttäytyä sikäli kuin se on irrallista omasta toiminnastani eikä reaktiivista vastetta siihen. Silloinkin kun se on sitä, vastuuni on rajallinen. Vääristynyt syyllistäminen ja vastuunsiirrot kuuluvat ”narsistisen hevonkukun” laariin ja on tunnustettava että ihmisillä on ihan omat projektionsa ja narsistiset mielenvikaisuutensa mm. aggressiokäytöksien taustalla. Ne eivät ole sen uhriksi osuvien vastuulla.
Sille on syynsä miksi ihmisyhteisöissä on aina moraalisääntönsä ja suunniteltuja käytäntöjä niiden rikkomisen varalle. Tuomitsemattomuus ei toimi. Minun tehtäväni on tuomita muita silloin kun ne tuomioita tarvitsevat. Niin on muidenkin. Tulen aina tuomitsemaan itseäni ja muita. Niin tulevat muutkin. Niin meidän kuuluukin tehdä. Tuomitsemisen jälkeen on aika antaa tilaa parannuksen tekoon ja virheiden korjaamiseen.
Olemme niin monin eri tavoin ylenpalttisia. Joku voi olla ylenpalttisen idealistinen ja juuri niin sitä mitä hänen kuuluukin. Minä taas olen ylenpalttisen itsepintainen oikeustajussani ja niin minun kuuluukin olla.
