Sanotaan että suhteissa muihin syntyneet traumat voivat lopulta parantua vain korjaavilla kokemuksilla. Ikävä kyllä niiden saaminen on tässä maailmassa pysyvästi mahdotonta. Ainakin mitä ryhmädynamiikkoihin tulee, ne tulevat aina olemaan minulle hyvin traumaattisia kaikkine valtapeleineen ja kiusaamisineen ja juoruiluineen, kahdenväliset suhteet ovat toinen kysymys. Voin olla kahdenvälisissä suhteissa. En voi koskaan olla osana laumaa.

Olen aina ollut ihminen joka ei ole ihminen. Ihminen jota tuijotetaan ja pilkataan, olettaakseni syy on se että olen silmiinpistävällä tavalla epämuodostunut kehitysvammainen. Olen siis päätellyt niin siitä miten minuun reagoidaan. Ihmiset ovat aina reagoineet minuun siten että olen oppinut välttämään niitä kaikin mahdollisin tavoin. Joudun aina pelkäämään ihmisten seurassa ollessani. Olen aina se ei-toivottu, ylimääräinen, inhottu ja inhottava ikävä tylsimys.

En voi koskaan luottaa keneenkään koska ei ole ainuttakaan ihmistä joka ei puhuisi minusta pahaa seläntakana heti kun selkänsä kääntää. Voin olla aina varma siitä että ihmiset tulevat inhoamaan minua, ei sen takia mitä teen tai miten käyttäydyn, vaan sen takia millainen luontaisesti olen.

Olen outo kehitysvammainen hylkiö ihmiseksi. Ihminen jota tuijotetaan ja oudoksutaan ja josta juoruillaan. Ihminen jota kukaan ei tunne mutta jonka kaikki tunnistavat, jolle kukaan ei puhu mutta josta kaikki juoruilevat. On kuin olisin pysyvästi ihmisyydestä ulossuljettu.

Minulla ei ole käytännössä koskaan ollut ihmissuhteita ja tekisi mieleni väittää ettei tule koskaan olemaankaan. En tule ihmisten kanssa toimeen kehitysvammani takia. Olen liian epämuodostunut ja outo kehitysvammainen kyetäkseni elämään ihmiselämää.

Olen vihannut ihmiselämää niin kauan kuin muistan. Muistan että halusin täältä pois jo hyvin varhain lapsena. Ihmisyydessä oleminen on minulle sietämättömän tuskaista ja tuo sielullinen tuskaisuus tänne kuulumattomuudesta ja siitä että täällä ei ole minulle mitään ei ole parannettavissa.

Ihmiset elävät toivon varassa, oivaltamatta kai koskaan sitä että se on huijaus jonka idea on kiinnittää ihminen kuvitelmaan että joskus vielä voisi olla paremmin, ikäänkuin sitoa jahtaamaan keppiin kiinnitettyä porkkanaa jota ei koskaan voi tavoittaa. Uskonnot pelaavat toivolla joko kuolemanjälkeisestä taivaallisesta paratiisista tai (uususkonnot) maanpäällisestä paratiisitulevaisuudesta. Toivo on ihmisiä addiktoivaa joten sitä on helppoa myydä.

Minulla ei ollut riittävästi elinvoimaa ihmisyydessä elämiseen ja toimimiseen. En tiedä mistä ihmiset yleensä saavat sitä. On kuin en koskaan olisi oikeastaan edes ollut kunnolla ihminen. En tunne itseäni ihmiseksi. Eikä minua koskaan kohdeltukaan ihmisenä. Olen ihmiskehossa mutta olin silti aina jotenkin ihmisyydestä ulkona ja osaton.

Kuolema on aina ollut niin lähellä minua etten koskaan osannut suuntautua kohti elämää. Tiedän ihmisyydessä elämisen olleen minulle muillakin kerroilla samanlaista.

Toivon niin kovasti että pystyisin jo tänä vuonna jossain vaiheessa lopultakin lopettamaan tämän tämänkertaisen kirotun kituelämänkierroksen.

Jos on tarkoitus joskus kokea kirkkaampaa ihmiselämää niin seuraava on varmastikin sitten sitä. Tämä nyt ei ollut.

Ja vaikka nämä ovat kiellettyjä, paheksuttavia ajatuksia, jaan ne silti. Paheksukaa ja vihatkaa ihan rauhassa. Mutta miettikää myös ihan rauhassa miksi. Onhan siinä jotain jo hyvin oudosti katkeraa.