Miksi helvetin perkeleessä minä olen täällä? Tämä kysymys herää aina työnhakua yrittäessäni.
Ensi viikolla olisi valintakoe kurssiin jonka käytyään pääsee hyvällä lykyllä tekemään jotain noin kympin tuntikorvauksella. Olen kovin epäileväinen sen suhteen olisinko kelvollinen tuonnekaan. En varmastikaan. Olen myös epäileväinen sen suhteen toteuttaisiko tuollainen itsevalittu alakastisuus olemassaoloni tarkoitusta – paitsi että ei kai sillä mahda sellaista ollakaan. Moni haluaa ylläpitää romanttishenkistä uskomusta että jokaisella olisi jokin oma tehtävä tai jotain annettavaa tähän maailmaan. Onko todella? Mitä jos minulla ei olekaan?
Ehkä en vain osaa tehdä asioita jotka johtaisivat työllistymiseen. En varmastikaan. Koko ”työelämä” on aina näyttänyt minulle oudolta labyrintilta johon ei ole ulkopuolisilla mitään asiaa. Arvoitukseksi on jäänyt miten ihmiset ikinä pääsevät ensimmäiseen työpaikkaansa. Toki periaatteessa ymmärrän että opintojen ja harjoittelujen kautta voi saada jalkansa jollain alalla ikäänkuin ovenväliin tavalla joka voi johtaa työllistymiseen. Mutta mitäs sitten kun niin ei käykään? Vastassa on vain ikuisesti suljettuna pysyviä ovia.
Minä tiesin sen aina. En tiedä miten ja mistä mutta tiesin sen aina. En voi koskaan tehdä mitään työtä. Eikä kyse ole siitä ettenkö haluaisi koska olisin kyllä halunnut tehdä jotain järkevää työtä, vaan kyse on siitä etten ole mihinkään työhön soveltuva enkä työkelpoinen. Ja miltä elämä näyttää sellaisen tiedon kanssa? Hitaalta ja väistämättömältä valumiselta kohti kuolemaa. Mitä olisi luvassa? Hengailuelämää muiden joutilaaksi jääneiden ihmisten kanssa? Muuten ihan kiva vaihtoehto mutta entäs raha? Tai ehkä vielä isompana kysymyksenä, entäs tarkoitus? Missä se on?
Työllistymiskyvyttömyydestä johtuvan elämän pysyvän näköalattomuuden takia olen aina ollut surullinen ja kuolemanhaluinen. En pysty löytämään tähän mitään ratkaisua mistään, ikinä, ja se sitoo minut taakkaan josta en voi päästä eroon mitenkään muuten kuin kuolemalla. Joskus kuolema vain olisi se paras vaihtoehto eikä sille totuudelle voi mitään. Sen voi yrittää kieltää mutta se olisi vähän väkinäistä, pakotettua. Tämä on ikäänkuin: antakaa minun mennä, ei täällä ole minulle mitään.
Muuten elämä nyt itse asiassa näyttää valoisammalta kuin pitkiin aikoihin, lähinnä siksi että olen tavannut ihmisiä enemmän.
