Sisäisen paranemisen mahdottomuus
Kerroin joskus (aiemmassa blogissa) olleeni nuorempana psykiatrisen hoidon uhrina. Ei siitä nyt sen enempää. Tai todettakoon että kokemukseni ovat sävyltään enimmäkseen neutraaleja ja yhdentekeviä. Joku voisi varmaan olla sitä mieltä että olisin edelleen hoidon tarpeessa. Ongelma on siinä että ne olivat aina täysin avuttomia minun ongelmieni hoidossa. Ongelma on myös siinä että minusta tuskin koskaan tulee ihmistä joka ei noin arvioituna olisi hoidon tarpeessa – jo siksi etten pysty mihinkään normaalitöihin eikä minusta näinollen varmastikaan tule koskaan ”oikeanlaista” ihmistä.
Kognitiivinen terapia vaikutti koirakoululta jossa yritetään opetella hallitsemaan omia ajatuksia ja ajattelemaan ”oikein”. Miksi ihmeessä pyrkisin ajattelemaan kuten ”kuuluu” ajatella? Miksi antaisin jonkin yleisen ihanteellisuuden ohjailla ajatuksiani? Miksi en vapaasti ajattelisi juuri niin väärin kuin haluan?
Totuus esimerkiksi sosiaalisista traumoistahan on se että ne eivät voi koskaan parantua terapian tyhjiössä koska traumaattinen kohtelu ja tilanteet toistuvat aina sen ulkopuolella. Siksi ainoastaan kaikkien ihmisten ja yhteisöjen välttäminen pysyvästi on ainoa mahdollinen ratkaisu niihin.
Minähän olen jo pitemmän aikaa ollut niin totaalisesti irtautuneena jostain mihin psykiatriset diagnoosit perustuvat, etten antaisi juuri minkäänlaista painoarvoa sille kuinka minun ”terveyteni” tai ”sairauteni” niiden kautta arvioitaisiin. Tiedän että on ihmisiä joiden oireilun hoitamiseen tarvitaan vaikkapa pitempiaikaista lääkitystä, mutta tuolloinkin voi olla niin ja näin onko diagnoosi hyödyllinen ja oikean hoidon löytämistä auttava vai pahimmillaan ihmistä väärällä tavalla lukitseva. (Toki jotkut kokevat helpottavaksi diagnoosin löytymisen oireilun selitykseksi ja se heille suotakoon.) Oireilu voi olla ohimenevää mutta ainakin osa diagnooseista tuppaa ilmeisesti jäämään pysyväksi riesaksi tai niihin voi yhdistyä oletus elinikäisestä sairaudesta ja tuo oletus voisi pahimmillaan vaikuttaa kuin itseään toteuttava ennuste.
Minulle näyttäytyy lähestulkoon kyseenalaisena onko systeemin tarjoaman hoidon tarkoitus ylipäätään auttaa ihmisiä varsinaisesti paranemaan tai että kykeneekö se ihmisiä siinä auttamaan? Toki toiminta- ja työkyvyn edistäminen on hyvä ja tärkeää, tarkoitan lähinnä sitä että hoito tuntui operoivan niin pintatasolla ettei se voi edistää minkäänlaista syvempää, todellista paranemista. Tämä eräänlaisen pinnallisuuden ongelma liittynee siihen millaiseen ihmiskuvaan koko psykiatrian ala pohjautuu. Se on jollain oudolla tavalla hyvin ohut, ellei jopa jotenkin ”mekaaninen”.
Olemme eläneet kaventuneen ihmisyyden aikaa. Minun kokemani tunne siitä että esimerkiksi työelämässä ei olisi tilaa olla kokonainen ihminen on myös seurausta tuosta ihmiskuvasta ja sen vaikutusten vaistomaisesta aistimisesta. Joidenkin harjoittama suorituskulttuurin vastustaminenkin on reaktiota siihen. Itsehän tulkitsen myös ihmisten lisääntyneen ”tarpeen” tai halun saada erilaisia neurokirjodiagnooseja kuvastavan sitä. En sovi kapeaan ”normaali-ihmisen” kaavaan ja se ahdistaa – mutta onneksi sopiva diagnoosi vapauttaa tarpeesta sopia siihen. Kukaan ei pohdi kuinka tuo normaali-ihmisyys oikeastaan on määrittynyt. Mitä se kertoo sosiaalisesta kulttuuristamme jos merkittävä osa ihmisistä tuntee olevansa omituisia tai vääränlaisia?
Kun ihmiset eivät löydä apua ahdistuksiinsa psykiatrian alan ammattiauttajilta, päädytään sitä etsimään erilaisista vaihtoehtoisista avunlähteistä joita nykyään on moneen lähtöön, paljon erittäin päteviltäkin toimijoilta.
Oma kysymyksensä on se että voiko healingin eli eheytymisen etsinnästä tulla oman navan ympärillä pyörivä oravanpyörä joka itse asiassa ruokkii tunnetta rikkinäisyydestä. Joskus traumateemasta sisältöä tuottavien ihmisten juttuja seuratessa vilahtaa mielessäni ajatus että jos tällaisia päivästä toiseen pyörittelee mielessään niin ihan taatusti muistaa ja tuntee aina olevansa traumatisoitunut. (Moni tuollaisista sisällöntuottajista toimii terapiatyössä jolloin ihmisten korostunut tietoisuus traumoistaan itse asiassa lannoittaa heidän leipäpuutaan. Enkä nyt yhtään väitä että kyse olisi tietoisesta laskelmoidusta vaikuttamisesta, totean vain että näin on.) Todellisten rajoitteidensa hyväksymisen ja kunnioittamisen ja niiden vääränlaisen vaalimisen raja on joskus häilyvä.
Minusta tuntuu siltä että voidakseni parantua tarvitsisin korjaavia kokemuksia joita en kuitenkaan voi koskaan mistään saada.
Ei siellä tainnut olla punaista lankaa mutta ehkä se ei haittaa, oli pari ajatusta kuitenkin.