Työttömyyden kokemuksista

Katsoin Yle Areenasta dokumenttisarjaa Tukien varassa, jossa näytetään välähdyksiä muutaman pitkäaikaistyöttömän elämästä. (Moninaisuuden vuoksi sarjaan olisi ehkä voinut etsiä myös jonkun korkeakoulutetun työttömän – opiskelu kun ei enää mitenkään takaa parempiin töihin tai ylipäätään töihin pääsyä.)

Väitetään että ihminen kykenee kaikkeen mihin uskoo kykenevänsä. Valitettavasti väite ei ole täysin paikkaansa pitävä vaikka parhaimmillaan voikin olla rohkaiseva. Elämän todellisuutta on se että joskus joutuu törmäämään aitoon kykenemättömyyteen erilaisissa asioissa. Minua on aina vaivannut jonkinlainen yleinen kykenemättömyys ihmiselämässä. Tavallaan sitä ei arvaisi koska periaatteessa osaan kyllä hoitaa asioita eikä ”elämänhallinnassa” ole koskaan ollut ongelmia – toisaalta sen kyllä todellakin huomaa koska en koskaan ollut työllistymiskykyinen. Työkyvystä en tiedä enkä oikeastaan haluakaan tietää enempää kuin sen että toki arvaan että kokoaikaisessa työssä uupuisin aika nopeasti. Työllistymiskyvyttömyyteni on ollut joka tapauksessa aika totaalinen. Tiesin sen jo opiskeluaikana. Minusta tuntui aina että minulla ei olisi mitään ihmisyydessä selviytymisen edellytyksiä. Tuntuu edelleen siltä ja niinhän asia kroonisesti työllistymiskyvyttömänä myös tosiasiassa on.

Jos joutuisin olemaan työvoimapalveluiden uhrina, ne oletettavasti pakottaisivat ”kuntouttavaan työtoimintaan” tai ”työkokeiluun”. Luultavasti nuo voivat olla joillekin aidosti hyödyllisiä, moni kuitenkin kokee ne ihan perustellusti turhiksi ja turhuudessaan jopa alentaviksi. Selviytymiskilpailun häviäjät saavat vahvimmin oppia tuntemaan sen kuinka rahalla ihmiset alistetaan ja alennetaan.

Ihmisen syrjäyttäminen tapahtuu siten ettei huolita tätä mihinkään ja sitten syyllistetään siitä ettei ole mihinkään kelvollinen. ”Kaikki on vain itsestä ja omasta asenteessa kiinni” – mutta silti totuus on se että päästäkseen eteenpäin pitäisi saada joltakin tilaisuus. (Toki kohdilleen saadusta asenteesta on apua missä tahansa tilanteessa.)

Motivaation uuvuttaminen tapahtuu siten että tehdään elämästä päättymätöntä suorittamista jossa saa ponnistella ja pyrkiä loputtomiin ja minkäänlaista palkintoa ei ponnisteluistaan koskaan tule saamaan. Velkakierteisiin päätyneiden ja myös pitkäaikaistyöttömien masennus ja uupumus liittyvät minun tulkintani mukaan vähintään osittain tuohon motivaation uuvuttamisen kokemukseen. Tuntuu siltä että mitään helpotusta tai ratkaisua tilanteeseen ei ole löydettävissä.

Olen kokenut mm. työnhakua yrittäessäni ja muutenkin sitä että ihmiset kohtelevat minua infantilisoiden, olettavat minun olevan älyllisesti jälkeenjäänyt. Itsehän en tiedä olenko vai en. Eihän minulla ole normaali-ihmisen kykyjä joten ehkä olen. Toisaalta olen aina kokenut olevani normaaliälyinen vaikka monien asioiden suhteen hyvinkin älyllisesti laiska. Ihmiset ovat aina reagoineet ja asennoituneet minuun niin oudosti etten oikeasti yhtään tiedä mikä olen. En tiedä olenko epämuodostunut älyllisesti jälkeenjäänyt kehitysvammainen vai mikä.

Joskus minusta tuntuu siltä kuin jokin ”sielullinen identiteetti” minussa vieroksuisi kaikkea työväenluokkaista kokien tämän maailman työelämän äärimmäisen oudoksi ja vieraaksi ja vaikeaksi. Toimistotöihin ei tietenkään huolita senkään vertaa kuin duunaritöihin ja niiden kanssa törmään pahaan merkityksettömyydentunteen ongelmaan. Ongelma on joskus kuin tuntisi itsensä menneen ajan säätyläisrouvaksi jonka on mahdotonta löytää mitään paikkaa tämän ajan maailmassa. On kuin jollain tasolla olisin aina kokenut että minun ei oikeastaan edes tarvitse tehdä työtä vaikka toisaalta kai tarvitsisi koska näin tulee ajaneeksi pakotettuun itsetuhoon. Tosin pysyvän työllistymiskyvyttömyyden takia työnteon vaihtoehtoa ei tietenkään edes periaatteessa olisi.

On pakko myöntää että yhteiskuntamalli jossa elämme tuottaa hyvin monin tavoin valtavan paljon pahoinvointia ihmisille. On niitä jotka näkevät ainoana vaihtoehtona nykyiselle paluun menneeseen ja menneen ajan köyhyyteen. Mitä jos vaihtoehtoja todella on ja tulee olemaan muitakin?

Jos korostetaan sitä että jokaisen velvollisuus on tehdä työtä, ajatellaan että olemassaolonsa kuuluu oikeuttaa ja ihmisarvonsa lunastaa työnteolla niin kuinka tuo ratkaistaan niiden osalta jotka ovat kyvyttömiä työntekoon, eivät sovellu mihinkään työhön tai joille ei enää riitä mitään oikeasti järjellistä työtä tehtäväksi? Tai totuushan on se että tekemistä kyllä löytyisi vaikka kuinka paljon, moni homma vain vaatisi yrittäjyyteen siirtymistä ja se ei kuitenkaan käy kaikille ratkaisuksi.

Kun saan lottovoiton, alan ihan kettuillakseni tehdä paljon enemmän töitä. Voi ostaa itselleen töitä ja vapaasti tehdä hommia joita ei kannata rahasta tehdä. Systeemin umpikujaan ajavaa sairauttahan kuvaa hienosti se että on niin paljon kaikkea aidosti tarpeellista mihin ”ei ole varaa” ja samalla mm. sinänsä tarpeettoman viihteen tuottaminen lisääntyy ja käy taloudellisesti yhä voitollisemmaksi. Ongelma ei johdu siitä että poliitikot tekevät vääriä päätöksiä, vaan on paljon syvemmällä. Siksi poliitikot eivät voikaan ratkoa juuri mitään tuosta. On itse asiassa hämmentävää kuinka harva sitä näkee ja kuinka helppoa näkökyky siihen on hukata vaikka sen olisi joskus löytänytkin.