Kuka mää oikeastaan olen. Se kysymys on aika paljon pyörinyt mielessä vuosien aikana. Kaikenlaisia vuosia on tähän 28 vuoden taivallukseen mahtunut ja kaikenlaisia kokeiluja ja kausia. Kasvamista. Kasvamista, mutta mihin suuntaan? Joskus, tuntuu, että ihan vinoon ja väärään.

Usein peilistä katsoo painajaisten väsyttämä naama, johon on pakko heittää hieman pakkelia, vähän ripsiväriä ja tekohymy. Maski on valmis. Ei kun pihalle!

Näytän oikeastaan paljon enemmän lapselta ilman meikkiä. Siltä tytöltä, joka painii öisin menneisyyden peikkojen kanssa. Meikkikerros on suojakerros. Haarniska. Nyt mulla on samanlainen tukkakin kuin pienenä. Vihasin sitä polkkatukkaa, jonka etutukan isä leikkasi aina vinoon. Vahingossa. Nyt tämä pää on vaan hieman tummempi ja olen itse nyrhinyt sen peikkomaisemmaksi. Myös vitivalkoinen blondiversio on tullut kokeiltua pariin kertaan. Taaskin tekisi hiukan mieli naamioitua, mutta väri on toistaiseksi pysynyt tummana. Omana.

Nykyään jopa nautin meikittömyydestä ja bedheadlookista. En suinkaan aina. Kerran yksi kaveri tuli kylään ja ennätti ovelleni, vaikka luulin hänen soittavan ennen lähtöään. Silloin tulin yllätetyksi. Olin hämilläni hetken aikaa, mutta sitten se meni pois. Siis se tunne. Ei kaveri. Ei se säikähtänyt. Kehui jopa.