Elämä(ni) on naurettavaa
Olisiko ollut Bruce Taivaanlahja-leffassa, jossa elämän epäreiluutta parkuva päähenkilö kertoo tuntevansa itsensä muurahaiseksi jota jumala ilkeänä lapsena korventaa suurennuslasin ja auringonvalon voimin.
En itse ihan noin dramaattiseksi heittäytyisi, mutta välillä tulee hetkiä, jolloin on pakko heittää tälle Elämälleni takaisin, että ”Ok, sulle pisteet tästä!”
Pari esimerkkiä
En ole kova ottamaan selfieitä ja lähettelemään niitä watsappissa kavereille tai edes poikaystävälle. Mutta mikä siinä on, että kun kerran päätän ottaa itsestäni kuvan, kun olen pipo päässä lähdössä lenkille, ja yritän lähettää sitä Thaimaan lämmössä lekottelevalle poikaystävälleni niin ei, ei mene läpi. Ei sitten millään. Tämä on nyt käynyt joka kerta (eli ehkä kolme kertaa) kun olen päättänyt olla niinkin hurja, että lähettäisin poikaystävälle tilanneselfien.
Tulkitsen tämän toistuvan haasteellisuuden nyt niin, että minun ei ole tarkoitus lähettää poikaystävälle kuulumisia selfien muodossa. Evör! Huomauttaisin vielä, että kaikki muut kuvat menevät kyllä sutjakkaasti läpi… Eli okei, ei selfieitä!
Toinen juttu, joka nauratti, ja josta annan taas täydet pisteet tälle ”Life happens”-ilmiölle tapahtui tänään: aloitin vuoden alussa uuden työn. Toimisto on parin minuutin kävelymatkan päässä kotoani aivan Tallinnan keskustassa. Mutta meidän tiimin onkin nyt tarkoitus siirtyä isompiin tiloihin Ülemisteen, Tallinnan perukoille.
Tein kävelylenkin selvittääkseni missä tuleva toimistomme sijaitsee ja kappas kepponen, sehän oli samainen rakennus, jossa minulla oli viime kesänä työhaastattelu, ja josta lähtiessäni mietin, että toivottavasti en saa paikkaa, sillä toimisto olisi aivan liian kaukana. Ja näin elämäni sitten järjesti kautta rantain niin, että sinne kaukaisuuteen minun on kuitenkin loppujen lopuksi reissattava 5 päivää viikossa, vaikkakin eri firman nimissä.
Joskus se vaan on ihan se ja sama mitä valintoja teet elämässä. Elämä tapahtuu joka tapauksessa.
High five, Life, well played!