My Tattoo Story
Samoin kuin monella muulla elämän osa-alueella, olen tatuointien kanssa erittäin ”tarkoituksellinen”. En edes harkitsisi tatuoinnin ottamista ihan vain siksi, että ihollani olisi jokin kuvio, jolla ei ole mitään kummempaa tarkoitusta/merkitystä.
Teini-ikäisenä sain päähäni, että haluan tatuoinnin, johon sisältyisi siihenastinen elämäntarinani. Olen kuitenkin aina tiennyt, että kahta tatuointia enempää en halua, tykkään kropastani ilman sen suurempia kuviointeja, joten niiden maksimissaan kahden piti olla sellaisia, joita äitini sanoin ”jaksan katsoa loppuelämäni kyllästymättä”. Ei itse asiassa ihan helppo juttu minulle, olen kova tyttö kyllästymään asioihin ruoasta ihmissuhteisiin.
Sen verran äiti onnistui minua aivopesemään, että päätin, että ensimmäinen tatuointi tulisi oikeaan olkapäähän, jolloin välttäisin mahdollisen nopean kyllästymisen. Myös tarina, jota halusi kuvan heijastavan oli selvä: Ruma ankanpoikanen. En pitänyt sadusta lainkaan pienenä, se oli niin epäreilu ja surullinen, vaikka onnellisesti päättyikin. Mutta kaksikymppisenä tajusin, että sehän oli juuri minun tarinani;
En ollut kaunis lapsi. Vauvana olin kalju reippaasti yli vuoden ikäiseksi ja hörökorvani olivat melkein koko pääni kokoiset, joista olin hyvin tietoinen myös koko peruskoulun läpi. Teini-ikäisenä itseinho leimahti aivan uusiin sfääreihin, jopa niin pahaksi, että pitäessäni itseäni liian lihavana (jota en ole koskaan ollut) menin niin pitkälle, että teippasin jeesusteipillä ”kahvat” lantiolta kasaan, jotta kireän paidan alta ei mikään kohta hyllyisi.
Lisäksi olen aina ollut pienimuotoinen kummajainen, koska pienessä maalaislähiössä en suostunut sopeutumaan siihen samaan laatikkoon muiden kanssa. Minulla oli aina oma mielipiteeni, vaikka se ei olisi ollut sama kuin muilla. Oli myös oma tyyli (siis täysin oma tyyli! :D) ja lempiaineeni oli englanti, vaikka ystäväkirjoissa kaikki muut kirjasivat sen inhokkiaineekseen. Nuoren naisen matka aikuisuuteen ei ole helppo.
Onnekseni olen temperamentiltani melko italialainen: tuli vastaan päivä kun en enää jaksanut velloa itseinhossa, vaan päätin tehdä asialle jotain. Olin jo monta vuotta harrastanut tanssia, mutta nyt päätin keskittyä lajiin ihan tosissani. Kävin jazz-tanssitreeneissä parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa ja treenasin omatoimisesti kotonakin, kävin pitkillä lenkeillä ja tein joka ikinen päivä monen vuoden ajan 100 vatsalihasliikettä. Vaikka kroppa muokkautui lihaskasvun vuoksi, niin samalla se myös naisistui ihan luonnostaan. Muistan vieläkin sen tunteen kun päivä kerrallaan pystyin katsomaan peiliin entistä paremmin mielin ja lopulta pystyin oikeasti sanomaan itselleni rehellisesti, minä olen täydellinen juuri tällaisena.
Tatiuoinnin tarina oli siis selkeä, mutta ankanpoikasen kuva olkapäässä ei tuntunut hyvältä idealta. Eräs kesä sitten makoilin mökin terassilla ottamassa aurinkoa, kun neitoperhonen laskeutui mahalleni. Tuijotin sitä siinä muutaman sekunnin ja se oli sillä selvä: madoista tulee loppujen lopuksi noinkin kauniita ja ne oppivat lentämäänkin, täydellinen metafora itselleni, joka pienestä asti tiesin, että en tule jäämään Suomeen. Joten perhonen siitä tuli! Ja se on vieläkin minulle erittäin merkityksellinen ja hyvää mieltä tuova kuva. Vahvan ja merkityksellisen tarinan vuoksi en varmasti pystyisi koskaan kyllästymään siihen, toisin kuin äitini pelkäsi.
Nyt minulla on vähän toispuolinen olo, joten tasapainon vuoksi haluaisin vasempaan nilkkaan vielä tatuoinnin. Senkin idea on ollut tiedossa jo vuosia ja itse asiassa siitä on piirroskin jo valmiina, mutta idea ei ole vielä edennyt tatuoijalle asti. Joku päivä vielä :)
