En tiedä mistä se johtui, mutta vuodenvaihteessaa minulla oli sellainen kumma kutina, että vuosi 2018 tulee olemaan jollain tavalla spessu. Se nyt ei sinänsä ole mikään yllätys, kun ottaa huomioon miten penkin alle viimeiset 2 vuotta elämästäni ovat menneet sekä uran, että yksityiselämän puolella. 
 
Olen aina luottanut lujasti siihen, että elämä kantaa ja paskan määrä on vakio, mikä tarkoittaa myös sitä, että tietyn paskakiintiön täyttyessä on taas vuoro niille paremmille ajoille. Tästä hyvää merkkiä antoi jo se, että joulukuussa otin vastaan uuden työpaikan, joka täytti kaikki kriteerit, mitä työpaikalta olin jo pitkään halunnut. Positiivisista merkeistä rohkaistuneena heittäydyin uuteen vuoteen ihan uudella draivilla. 
 

 
Uudenvuodenlupauksia en ole koskaan tehnyt, tai jos joskus lapsena tein niin varmasti en niistä pitänyt kahta päivää pitenpään kiinni. En usko itselleni ylimääräisten tavoitteiden tai tehtävien asettamiseen; normiarki ja työelämä asettavat niitä jo riittävästi. Mutta nyt löysin itseni tilanteesta, jossa olen lisännyt arkeeni hieman päivittäistä urheilua, mikä on jo noin kymmenen vuoden ajan ollut pelkästään ajatuksena täysin naurettava.
 
Mutta on olemassa muutama ihminen, jotka saavat minua haastamalla normiarkeni heittämään hurlumheitä. Yleensä en ota vedonlyöntiä sun muita kavereiden välisiä haasteita kovinkaan tosissani, mutta näiden parin henkilön haasteet otan alusta lähtien vastaan asenteella ”Dead-Serious!” Eli jos veljeni, serkkuni tai poikaystäväni haastavat minut johonkin, sellaista vaihtoehtoa, etten ottaisi haastetta vastaan tai että minä menisin kyseisen haasteen häviämään ei kerta kaikkiaan ole! Vartuin veljeni ja serkkuni kanssa ja vanhimpana sekä porukan ainoana tyttönä minulla on aina ollut todella suuri tarve tehdä selväksi, että minä osaan, minä pystyn ja jos täällä on joku pomo, niin se olen mää ite! Tämä tarve on sitten myöhemmin venynyt koskemaan myös poikaystäviä.
 

 
Nyt sitten kävi niin, että poikaystäväni lähti useaksi viikoksi Thaimaaseen tarkoituksenaan joogata ja thai-nyrkkeillä sielun kyllyydestä kun täällä kotikaupungissamme, Tallinnassa kyseiset urheilumahdollisuudet ovat huomattavan rajalliset. Olemme molemmat marisseet nämä vuoden ensimmäiset viikot kuinka joulukilot ovat kurjasti tarttuneet keskivartalon seudulle ja ennen miekkosen lähtöä hän heitti puolivitsillä, että minunkin tulisi sitten sporttailla tämä aika kun olemme erossa. 
 
No, tähän kun lisätään vielä se tosiasia, että itseäni hieman ketuttaa, etten päässyt uuden työn juuri aloittaneena lähtemään hänen kanssaan reissuun, niin varmistaakseni ettei hänen lomansa nyt ihan täyttä nautintoa vaan olisi, heitin huvikseni hänelle tiedoksi että by the way, tuun  sitten näyttämään huomattavasti paremmalta kun sä helmikuussa. Ja kun olemme molemmat tietyllä tavalla epäterveellisen kilpailuhenkisiä, niin ”tappeluhan” siitä tuli, tai siis veto siitä kumpi saa pidettyä tästä urheilulupauksestaan paremmin kiinni.
 
Mies pääsi Thaikkuihin tosiaan tänään aamulla kun itse olen jo kaksi aamua laittanut herätyskellon soimaan 15 minuuttia etuajassa, jotta ehdin tekemään vatsalihasliikkeet ennen aamukahvia. Ja mikä uskomattominta, olen myös noussut ja tehnyt kyseiset liikkeet juuri niinkuin päätin! Olen siis johdossa. Reippaasti! Ja siitäkös minä tykkään 🙂 Lisäksi olen huomannut jo parissa päivässä mielialan nousua. Tosin se voi johtua siitäkin, että Tallinnassa on paistanut aurinko, siis AURINKO!! 
 
Tarkoituksenani siis on keskittyä niihin kriittisiin kohtiini eli persuksen pyöristämiseen ja ääbsien takaisin esiin kaivamiseen. Ei mitään sen suurempaa, sillä jos tuohon lisää vielä jotain, laiska ja helppoa elämää rakastava minäni nostaa taas päätään ja laittaa nopeasti stopin tälle koko proggikselle. Alku on siis ollut erinomainen, nyt täytyy pitää tämä hyvä vire yllä ja jatkaa samaan tapaan niin kuka tietää, ehkä tästä tulee elämäntapa!