Tänään, 10. lokakuuta vietetään Maailman Mielenterveyspäivää. Suomen Mielenterveysseura kuvailee päivää sivuillaa näin: ”Kansainvälisen mielenterveyspäivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä, mielenterveyden ongelmien ehkäisemisestä ja hoidosta sekä mielenterveyspotilaiden ja omaisten asemasta maailmanlaajuisesti.” Tänä vuonna mielenterveyspäivän teemana on Toivoa kirjallisuudesta, joka korreloi mitä erinomaisimmin sen asian kanssa, että pieni pala klassikkokirjallisuutta sai minut kirjoittamaan seuraavan postauksen;

En ole motivaatiolauseiden ja sen sellaisten ystävä, mutta välillä vastaan tulee tekstejä, jotka osuvat jonkin naulan kantaan alitajunnassa. Näin kävi eräs sunnuntai-ilta selatessani Instagramia. 

Tuttavani oli kirjannut Instaan pätkän Sinuhe egyptiläinen-kirjasta, jonka tiedän pitävän 100% paikkansa, ja joka laittoi minut miettimään, että jos ihmiset vain tajuaisivat tämänkin faktan ja sitten vielä tekisivät asialle jotain ennenkuin on liian myöhäistä, kuinka paljon helpompaa meillä kaikilla olisi? 

Pätkä kirjasta kuuluu näin:

Totuus on viiltävä veitsi. Totuus on parantumaton haava ihmisessä. Totuus on lipeä, joka katkerana syö sydäntä. Siksi nuoruutensa ja voimiensa päivinä mies pakenee totuutta ilotaloihin ja sokaisee työllä ja kaikenlaisilla toimilla, matkoilla ja huvituksilla, vallalla ja rakennuksilla. Mutta tulee päivä, jolloin totuus lyö hänen lävitseen kuin keihäs eikä hänellä sen jälkeen ole enää iloa ajatuksistaan eikä kättensä töistä, vaan hän on yksin. Ihmisten keskellä hän on yksin eivätkä jumalat tuo apua hänen yksinäisyyteensä.

Teksti iski hermoon, koska olen itse todistanut useita kertoja erityisesti miespuolisten henkilöiden kertomuksia siitä, kuinka he tekevät kaikkensa piilottaakseen mielestään ne realiteetit, jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita. Heillä ei ole minkäänlaista aavistusta, miten tällaisten negatiivisten tunteiden kanssa tulisi olla ja elää, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää sulkea ne pois. Kipua he eivät kestä, joten sitä ei silloin saa olla.

Tämä on Suomalaisessa kulttuurissamme sellainen stigma, joka aiheuttaa älyttömästi (pun intended) mielenterveysongelmia ja niiden seurauksena päihteiden väärinkäyttöä ja sen seurauksena mahdollisesti väkivaltaa ja suurta murhetta kaikille ympärillä oleville. Ongelma on pienen kansamme keskuudessa valtava, mutta siihenkin saattaisi löytyä osittainen ratkaisu siitä, että saisimme avattua näitä kulttuurimme lukkoja ja oppisimme käsittelemään tunteitamme sen sijaan, että lukitsemme ne jonnekin takaraivon peräkammariin kunnes tulee se päivä, jolloin kaikki purkautuu. Koska se päivä tulee! Ja siinä vaiheessa ollaan jo liian lähellä reunaa, jolloin on todennäköistä, että paluuta ei ole. 

Tunteet ovat pelottava juttu. Oikeasti! Se, että tunne, asia jota et oikeastaan pysty kontrolloimaan, voi saada sinut täysin toimintakyvyttömäksi ja hajottaa totaalisesti kuulostaa hurjalta. Ja onhan se hurjaa, mutta tunteet ovat väliaikaisia, ne menevät ohi. Minä tiedän tämän kokemuksesta, sillä tunnen itse erittäin vahvasti. Niinkin vahvasti, että esimerkiksi stressi tai pitkäaikainen huoli jostain saattaa aiheuttaa minulle ruumiillista kipua. Mutta jos tunteitaan ei suostu kokemaan ja käsittelemään, jos ne vain kieltää ja pullottaa pois mielestä, tulee vahingoittaneeksi itseään ja lähimmäisiään uskomattoman paljon. 

Huh, sainpas avauduttua. Kaiken tämän tuo lyhyt tekstinpätkä toi minulle mieleen ja samalla muistutti omassakin lähipiirissä olemassa olevasta ongelmasta, jolle en voi itse tehdä mitään. Se tuntuu turhauttavalta, ärsyttävältä ja epäreilulta. Mutta olen miettinyt asiaa ja tunteitani sen suhteen usein, miettinyt asioita eri näkökulmista, ja olen sen vuoksi sinut tämän kaiken kanssa. Olen sinut elämän mahdottomuuden kanssa ja sen kanssa, että monet asiat ovat oman kontrollini ulottumattomissa. 

Mutta meitä on Suomessa ihan liikaa, joille tämä kaikki ei ole selvää, ja se aiheuttaa kaikennäköisiä haittoja sosiaalisista ongelmista mielenterveysongelmiin. Minuakin on opetettu olemaan näyttämättä tunteitani tietyissä tilanteissa, mutta miksi? Miksi en saisi hautajaisissa surra kympillä, niinkuin ne Lähi-Idän naiset, joita näemme uutisissa makaamassa lähimmäistensä arkkujen päällä ulvomassa kuin viimeistä päivää (okei, ehkä vähän extreme esimerkki, mutta validi pointti!)?

Joten, koska en voi ottaa asiaan kantaa ehdottamatta edes jotain ratkaisua ongelmaan, ehdotuseni on: Tunneäly, sen ymmärtäminen ja käyttäminen, on sellainen asia, joka olisi ehdottomasti saatava isoksi osaksi suomalaista koulutusta ihan sieltä esikoulusta lähtien iiihan sinne yliopiston viimeisille kursseille ja professuureille asti, sillä se on taito, jota kaikki tulevat työelämässä ja arkielämässäänkin tarvitsemaan. Aina, ihan sinne viimeiseen päiväänsä asti!