Pelko tuli arkeeni

18.8.2017 klo 16:00 istuuduin Kampissa erään halpabussiyhtiön penkkiin noin viidennettäkymmenettä kertaa määränpäänä Turku. Mistään ei olisi voinut arvata, että arkinen matkanteko muuttuisi heti bussin liikkeelle lähdettyä elämäni painajaismaisimmaksi päiväksi.

 Heti istumaan päästyäni puhelimeeni alkoi virrata solkenaan viestejä.

Ystävä klo 16:20: Linkki, jossa kerrotaan Kauppiaskadulla olevan väkivaltatilanne, useita loukkaantunut ja viesti ”Piti lähteä syömään, taidan ottaa taxin.”

Veli klo 16:44: Linkki ”Turun keskustassa väkivaltatilanne, yksi kuollut” ja samaan aikaan muistan, että äitimme on keskustassa.

Sitten tulee viesti parhaalta ystävältäni: ”Juoksin just Hansakorttelista ulos ja piilouduttiin Elixian tiloihin.”

Panic is complete!

Selaan hullun lailla uutisia samalla kun ystäviltä ja veljeltä tulee linkkejä suuntaan jos toiseen, yhdessä huudetaan jo kuuden ihmisen kuolleen (kiitos keltainen lehdistö, olette paskoja). Itkettää, yritän pitää itseni kasassa, mutta samalla päässäni huutaa paniikki.

Täysi kaaos ja tietämättömyys. Onko uhrien joukossa tuttuja? Mitä jos paras ystäväni olisikin juossut ulos Hansakorttelista suoraan torille eikä toiselle puolelle kauppakeskusta? Missä äitini on nyt? Lähtikö keskustassa asuva ystäväni kaikesta huolimatta syömään? Toivottavasti ei.

Vanhempien luokse saapuessani asiat alkoivat jo rauhoittua, riehuva hullu oli saatu kiinni ja kaikki apua tarvitsevat oli viety sairaalaan. Tunnelma kaupungissa oli käsinkosketeltava: surua, järkytystä, hiljaista. Äitini soitti veljeni hakemaan hänet kaupungilta kotiin. Kenenkään ei tehnyt mieli olla keskustassa sinä perjantai-iltana. Tärkeintä oli olla perheen kesken, kaikki kasassa, kaikki OK.

En nukkunut sinä yönä. Olen ilmeisesti yliherkkä, sillä kaikki Euroopan terroristi-iskut ovat iskeneet minuun todella kovaa, erityisesti Briteissä tapahtuneet, sillä se on entinen kotimaani. Mutta nyt tapahtumat tulivat melkein etuovelle…

Aamun valjetessa tunne oli epäuskoinen. Ihan kuin olisin nähnyt unta. Se oli vain unta. Huh. Paitsi että eipäs ollutkaan. Todella ristiriitaiset tunteet.

***

Perjantainjälkeiset tapahtumat ovat varmasti kaikille tuttuja, sillä tapahtuman vatvomiselta ei ole voinut välttyä. Siihen uutistulvaan alkoi pikkuhiljaa turtua, mutta samalla kun fiilikset taas tasoittuivat ja elämä jatkui aivan kuin ennenkin huomasin yhtäkkiä, että nyt ollaan ylitetty jokin näkymätön raja, pahin pelkoni on käynyt toteen: minua pelottaa.

Olen pienestä asti ollut yllytyshullu ja innostun asioista, joita muut saattavat pitää pelottavana, kuten laskuvarjolla hyppääminen koneesta, jota kasassa pitää jeesusteippi (en edes vitsaile) tai muuttaminen maahan, josta kukaan ei tiedä mitään työhön alalle, johon olisin viimeiseksi ajatellut päätyväni.

Kun minulta on kysytty mitä pelkään, olen osannut vastata vain, että pelkoa, sillä pelko rajoittaa elämää ihan liikaa. Jos olisin pelännyt enemmän elämässäni, en varmasti olisi saavuttanut kaikkea mitä olen saavuttanut.

Olen aina osannut laittaa asiat perspektiiviin, mikä on auttanut minua hallitsemaan juuri pelkoa. Esimerkiksi: Bratislavassa asuessani kimppuuni käytiin eräs ilta kaksi kertaa. Kotimatkani aikana siis kaksi toisistaan tietämätöntä miestä kävi minuun käsiksi. Kävelin molemmista tilanteista vahingoittumattomana pois, mutta kotiin päästyäni tajusin mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua ja murruin täysin. Istuin lattialla ja huusin.

Mutta seuraavana päivänä elämä jatkui. Kävelin edelleen kotiin iltaisin enkä tuntenut tarvetta vilkuilla taakseni. Kävin asian itsekseni päässäni läpi ja keskustelin ystävien kanssa ja selvää oli, että minulla kävi vain paska tuuri. Ja olisi voinut käydä paaaljon pahemminkin. Paska tuuri on kuitenkin asia, johon olen pienestä asti tottunut, joten jo pari päivää tapahtuman jälkeen pystyin nauramaan koko episodille.

***

Tällä kertaa jotain on muuttunut. Jotenkin tämä terroristiasia eroaa näistä yksittäisistä kimppuunkäymisistä. Alkuviikosta lenkkeilin Aurajoen rantaa pitkin ja kun satuin kapealle metsätielle, jossa ei ollut muita ihmisiä, vilkuilin taakseni. Vähän väliä. En voinut sille mitään vaikka tiedostin olevani hölmö. Keskustassa kävellessäni pääni kääntyilee kuin mikäkin hyrrä, haluan olla tasan tietoinen mitä ympärilläni tapahtuu. Jos joku alkaa juosta, minun on ehdittävä pois alta.

Pelon todellinen vaikutus elämään alkoi valjeta minulle tällä viikolla. Hain aikaisemmin töitä Saksasta ja pääsin hakuprosessissa eteenpäin. Mutta nyt mielessäni kummittelee, etten halua muuttaa Saksaan, koska siellä terroristihyökkäyksen riski on suuri. Ja tämä asia häiritsee minua todella paljon.

Näin ei saa olla! Jos saan työpaikan Saksasta, minun on muutettava sinne todistaakseni itselleni sekä kaikille niille terroristipaskoille, että minun tielleni ette tule!

Tosiasia, joka jokaisen kannattaa kuitenkin aina muistaa on, että me kaikki olemme täällä rajoitetun ajan. Jokaisella on se viimeinen päivä. Joillekin se viimeinen päivä tulee kohtuuttoman nuorena vastaan, joidenkin viimeinen päivä antaa odottaa kauemmin kuin ehkä itse soisit. Meistä kukaan ei pysty koskaan tietämään mikä se viimeinen päivä on, ei edes se syöpäsairas, jolle on sairaalassa annettu kaksi viikkoa elinaikaa. Emme pysty mitenkään vaikuttamaan siihen milloin kukakin meistä lähtee.

Ainoa mihin voimme vaikuttaa on se, miten elämme just nyt. Tässä. Nytheti. On opittava nauttimaan pienistä asioista ja hetkistä, opittava arvostamaan jokaista läheisten ja ystävien kanssa vietettyä hetkeä, koska ne voivat jo huomenna olla historiaa.

***

Uskon, että pystyn käsittelemään tämän asian itsekseni niin, että pystyn jatkamaan elämääni normaalisti. Pieni huoli ehkä koko ajan mukana, mutta niin kauan kun se ei estä minua tekemästä ja saavuttamasta haluamiani asioita, se pieni huoli on ihan OK.

Sen sijaan olen lähipiirissäni huomannut huolestuttavaa radikalisoitumista mielipiteissä ja mielialoissa. Isoihin järkytyksiin ja ongelmiin on helppo lähteä huutamaan yksinkertaisia ratkaisuja ja siitä on lyhyt matka oikeistopopulismiin: rajat kiinni, kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet saareen ja sitä rataa.

Systeemimme ei toimi ja muutoksia tarvitaan, mutta muutokset vievät aikaa ja meidän täytyy vain hyväksyä se, eikä sortua siihen lapselliseen typeryyteen ja yleistämiseen, jota halla-aholaiset sun muut maailmankartalta poistettavien joukkoon sopivat henkilöt julkisuudessa harrastavat. Rasismi pahentaa asiaa, rasismi on se, joka tulee aiheuttamaan tällaisia hyökkäyksiä lisää! Sillä rasismi tappaa ihmisen sisältä. Ja sisältä tapetuilla ihmisillä ei ole enää mitään menetettävää.

Lisäksi yhden väestönosan poistaminen kaduiltamme ei korjaa minkäänlaista ongelmaa. Me olemme ihan itse erittäin eteviä, mitä tulee väkivaltaan: olemmehan kärkimaita kotiväkivallan, kouluampumisten sun muiden kauheuksien tilastoissa maailmanlaajuisesti.

En osaa päättää kumpi on ajatuksena pelottavampi: ne yksilöt, jotka on aivopesty ajattelemaan, että ”vääräuskoisten” tappaminen hyödyttää heitä jotenkin vai ne yksilöt, jotka mielenterveysongelmien vuoksi valikoivat uhrikseen kenet tahansa kohdalle osuvan. Kumpiakin kävelee päivittäin kadulla vastaan, mutta kumpaakaan emme pysty tunnistamaan.  

***

Johtopäätöksenä tästä kaikesta voisin tiivistää, että pelko on nyt tullut osaksi yhteiskuntaamme. Sitä ei käy kieltäminen, mutta ei anneta sille valtaa! Käydään töissä, kahvilla, ravintoloissa, elokuvissa ja konserteissa ihan niinkuin ennenkin. Valvonta tulee olemaan näkyvämpää ja on sitä jo ollutkin esimerkiksi festivaaleilla, mutta kaikesta huolimatta todennäköisyys jäädä terroristin uhriksi on edelleen erittäin pieni.

Eikä kukaan meistä pysty elämään miettien koko ajan ”mitä jos, mitä jos, mitä jos” ja sen seurauksena lukittautumalla neljän seinän sisään. Siitä vaan, jos siltä tuntuu, mutta voin luvata, ettet hyödy siitä mitään. Ja jos tekisi joskus mieli mainita jotain rasistissävytteistä missä tahansa tilanteessa, älä hyvä ihminen tee sitä, koska sinä olet silloin se, joka tekee vahinkoa. Sinä olet silloin osa ongelmaa.

Ollaan kärsivällisiä, jatketaan arkea niin rauhassa kuin kukin vain kykenemme ja ollaan toistemme tukena. Myös (ja erityisesti) niiden kaikkein heikoimpien, mukaan lukien maahanmuuttajien, olivat he sitten pakolaisia, työperäisiä maahanmuuttajia tai ulkomailta tulleita opiskelijoita.