Älä luovuta! Koskaan ei saa antaa periksi!

Höpöhöpö. 

Olen elämässäni monesti ollut tilateessa, jossa lopulta paras liikkeeni on ollut hanskat kierteellä tiskiin. Purin hammasta autokoulussa opettajan haukkuessa minua koomapotilaaksi ja itsemurha-ajajaksi.  Könysin ajokokeen vastaanottajan viereen Helsingin Kalliossa kerta toisensa jälkeen ja kosautin haaveeni kortista milloin yksisuuntaiseen katuun, milloin yllättäen nurkan takaa eteen rämisevään ratikkaan. Kuudennen hylätyn inssiajon jälkeen ajattelin, että nyt riittää sisuilu. Päätös on pitänyt. Rahaa meni, mutta pahoin pelkään, että ajokortillisena istuisin tuomiota taposta.

Pääsin suoraan lukiosta yliopistoon enkä puoleentoista vuoteen kehdannut myöntää itselleni, että en tule tältä alalta valmistumaan. Rakastin ajatusta siitä, että olisin 24-vuotiaana maisteri. Samaan aikaan vihasin morfologiaa ja nimistöntutkimusta enkä käynyt luennoilla. Vaikka suomen kieli on suuri rakkauteni ja vaikka seuraan kielitieteellistä tutkimusta edelleen aina sille päälle sattuessani, ei minusta silti olisi ollut lingvistiksi. Kolmantena syksynä kannatti luovuttaa, olisi kannattanut jo aiemmin.

Luovuttamista olisi pitänyt harkita ajoissa myös silloin kun rakastin miestä, joka oli lakannut rakastamasti takaisin jo ajat sitten. Piehtaroin sydäntuskissani vuoden päivät ja yritin tehdä kaikkeni, jotta 750 kilometrin päässä asuva mies, joka ei vastaa sähköposteihin, muuttuisi jälleen läheiseksi. Kun luovuin hänestä, luovuin myös särystä.

Harha-askeleet kannatti ottaa, ne näyttivät, missä on oikea suunta. Luovuttaminen oli viimeinen etappi ennen uutta ja parempaa.