Pitkäaikainen haaveeni on ollut päästä Nizzaan. Piste.

Tarkemmin sanottuna olen viime kesästä asti hokenut miehelleni jo tämän kyllästymiseen asti mantraa: Mä haluun Nizzaan, mä haluun Nizzaan, mä haluuuun Nizzaan! Olen käynyt kerran Nizzassa, vuonna 1997, mutta siitä on jo pieni ikuisuus… haluan sinne uudelleen, nyt.

Toistaiseksi minulle ei ole tuonne välimerelle asti vievää lentoa ostettu. Eikä se heinäkuinen lomamatka, jota hiljalleen suunnittelemme, vie minua sinne millään muullakaan kulkuvälineellä.

En tiedä milloin tai miten tämä haaveeni toteutuu, toivottavasti kuitenkin jossain vaiheessa tämän vuoden aikana. Se on asettamani takaraja tälle haaveelle, tai tarkemmin tavoitteelle. Nyt minun vain pitää alkaa tehdä töitä sen eteen, että pääsen tuohon päämäärään.

En ole vähään aikaan asettanut itselleni mitään tavoitetta ja elämä, arki, on tuntunut menneen eteenpäin päivä kerrallaan ihan mukavasti, mutta jotenkin tyhjän oloisesti. Aiemmin elin hyvin tavoitekeskeisesti. Se oli helppoa. Päätin, että jokin asia oli se mihin tähtään. Sitten tein kaikkeni päästäkseni tähän tavoitteeseen. Tuollainen elämä osoittautui kuitenkin aika kuluttavaksi ja yksinäiseksi. Jossain vaiheessa, onnekseni, tuli elämääni muutakin sisältöä kuin tavoitteesta toiseen meneminen. Hyvä niin. Nyt kuitenkin tunnen tarvitsevani potkaisua takapuoleeni, tönäisyä joka vie minua pois mukavuusalueeltani johonkin selvään suuntaan.

Oikeasti minun pitäisi asettaa itselleni hieman vaativampiakin tavoitteita, kuten esimerkiksi koulutustani tai osaamistani vastaavaan työhön siirtyminen, mutta tämän lomamatkan todeksi tekeminen tuntuu sellaiselta haaveelta, tai haasteelta johon on helpompi tarttua. Ja toisaalta kuka tietää, vaikka lopulta nuo kaksi asiaa yhdistyvät, kun (ei jos!) oikein kovasti pistän hihani heilumaan tähän tavoitteeseen päästäkseni.

Kertokaapas mistä te olette viimeksi oikein kovasti haaveilleet ja ovatko nuo haaveet toteutuneet?

Ps. So far the closest that I’ve got to getting to Nice, is making salad Nicoise…