Sormileikkejä

Maanantai 7.8.

Lapseni. Vielä pieni, 8-vuotias. Halusin saada hänet irti toimintaelokuvien jytkeestä, mikä on hänen ja isänsä ”yhteinen juttu” kotisohvalla. Poika on päässyt syvälle mielikuvitusmaailmaan näiden elokuvien myötä. Hänen leikkinsä on taistelua, selviytymistä, vaaroja, onnen kauppaa. Hän on agentti, jonka tehtävä on selviytyä.

Olin työpäiväni päätteeksi aikani yrittänyt houkutella poikaa uimaan kanssani, mutta Bond vei voiton. Kun sitten isä nukahti sohvalle, lapsi ryhtyi siivoamaan isoa kasaa lattialle levittämiään lehtiä, jotka isä oli sanonut parin minuutin kuluttua vievänsä paperinkeräykseen, elleivät ne löytäisi tietään takaisin hyllylle. Minä odotin, poika vitkasteli tehtävässään. Aikaa kului, poika upposi lehtien maailmaan ja imeytyi lehtien sivuille, kykenemättä saattamaan loppuun yksinkertaista työtä. Kului vartti, toinen, kolmaskin. Lopulta kello oli jo niin paljon, että uintisuunnitelmat piti hylätä. Rantaretkeä emme olisi enää ennättäneet tehdä ennen pojan iltatreenejä. Hermostuin. Menin huoneeseeni ja vedin oven napakasti kiinni perässäni. Otin kirjan ja yritin sukeltaa sen rivien virtaan peittääkseni pahoitetun mieleni. Oven takaa kuului, kuinka isä karjui ja kirosi pojalle, jonka tehtävä ei vieläkään ollut tullut valmiiksi. Isä hätisteli poikaa kovalla melulla treeneihin, myöhästyivät jälleen.

Pojan harjoitusten aikana mies ryhtyi puutarhatöihin. Sanomattakin oli selvää, että hän edellytti minun ottavan tehtävään osaa siivoamalla töiden jäljet. Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan pyytänyt minua mukaan, aikataulu oli hänen. Sanaton vaatimus vailla vaihtoehtoja oli hänen. Ei käy, ajattelin. Haluan viettää edes hetken pojan kanssa, koska emme juuri olleet nähneet koko päivänä. Pihan ehtii siivota seuraavanakin päivänä. Ja mieluummin yksin, ei hänen määräiltävänään.

Järjestelin kirpparitavaroita autoon, kun mies pyöri pihassa. Hän tiuskaisi minulle, että kaikki nämä vuodet hän on saanut tehdä trimmaushommat yksin. Kysyin kipakasti, missä hän oli silloin, kun leikkasimme pojan kanssa pihapuiden ja -pensaiden oksia. Huomautin myös, että hän ei ole pihaistutuksiin koskenut koskaan. Vanhaan tuttuun malliin sanailu eteni jälleen siihen, että hän veti esiin ruohonleikkuun ja minä puolestani pyykinpesun ja keittiön siistinäpidon, ja sitä rataa. Mies pudisteli halveksuen päätään ja osoitti koko olemuksellaan, miten olemattomana hän piti panostani yhteisessä taloudenpidossamme. Hermostuin todella. En välittänyt enää, kuulevatko naapurit kinastelumme. Tokaisin matalalla äänellä kuin ärsytetty hurtta, että siivoan myös hänen jättämiänsä ruoantähteitä ja likaisia astioita, joita hän jättää muita ihmisiä kunnioittaen ympäri taloa. Hän ei muuta tähän keksinyt vastahyökkäykseksi kuin väittää, että teen itse aivan samaa. Että vastakin tässä hän oli löytänyt pureskellun purukumipallon huoneestaan ja että syyllinen olin aivan päivänselvästi minä. Hän mulkoili minua vihan vallassa, minä näytin hänelle keskisormea. Ala-arvoista käytöstä, kyllä, mutta sisälläni räjähtää kuin Saddamin öljylähde, kun saan perusteettomia syytöksiä mieheltä, jonka siisteys jättää paljon toivomisen varaa. Tässä, juuri tässä, on aina ollut minun ja hänen suurin kompastuskivi. En ole täydellisen siisti itsekään, mutta eromme on se, että minun asumanani kämppä pysyy puhtaana, hänen ei. Silti hän saa minut aina raivon partaalle väittämällä, että olen yhtä paha sotkija kuin hän itse.

Poika tuli treeneistä itkuisena, koska oli satuttanut itseään. Laitoin kipugeeliä kipeään kohtaan, jossa iho ei kuitenkaan ollut rikki. Vaadin sammuttamaan television. Poika ei halunnut lähteä enää uimaan, joten lähdimme jäätelökioskille suorittamaan sisäisesti haavojen voitelun. Autossa juttelimme, ja tein siinä sitten pahan virheen. Sanoin hänelle, että olen hädin tuskin nähnyt häntä tänään ja haluan, että ehdimme mekin olla yhdessä, jotta isä ei omi häntä kokonaan. En edes ajatellut tarkemmin, suuttumus pusersi nämä sanat ulos minusta. Olen tietoinen, että vaikka välini pojan isään eivät ole lämpimät, on pojan sisintä ja ajattelua vaurioittava ratkaisu puhua kielteisesti tämän isästä. No, vaikka tuona hetkenä ohikiitävästi tiedostin tuon mokan, tein väärin myös siinä, että en korjannut sitä muotoilemalla sanojani paremmin. Halusin tietää pojan treeneistä ja kuunnella muutenkin pojan ajatuksia, koska olin ollut lähes koko lauantain poissa kotoa liikuntatapahtumassa. Keskustelumme siirtyi eteenpäin ja kommenttini jäi vain ohikiitäväksi välihuomautukseksi.

Kun palasimme kotiin, pelasin pojan kanssa erän muistipeliä, jota kuitenkin häiritsi televisiosta alkava Bond. Istuin hetkeksi sohvalle pojan ja miehen viereen, jotta saisin vielä hetken olla pojan kanssa ennen tämän yökylää isänsä vanhempien luo. Poika ei olisi halunnut vielä lähteä, mutta kello kävi jo kymmentä. Lajittelin pyykkejä, kun taas räjähti riita isän ja pojan välille. Ja PAM! Siinähän se sitten tuli. Poika juoksee itkien huoneeseensa huutaen kyynelten valuessa pitkin kasvojaan, että isä vain yrittää kaapata hänet kokonaan, jottei hän saisi olla äidin luona ollenkaan. Jähmetyin sekunniksi pelosta, tiesin mitä tuleman piti. Että pitikin mennä sanomaan lapselle sellaista! Jatkoin robottimaisesti pyykkien viikausta, mutta hetkessä mies oli siinä, edessäni. Hän seisoi lähellä, aivan liian lähellä. Hengitys haisi pahalta, se tuntui kasvoillani. Mies nosti uhkaavasti sormensa pystyyn ja sähisi yhteen purtujen hampaidensa välistä siihen tapaan, joka vuosia sitten johti onnemme osalta surulliseen lopputulokseen. Hän osaa sen taidon, osaa pelotella minua, ahdistaa nurkkaan. Katsoin miestä silmiin yrittäen pysyä viileänä ja sanoin, että lapsen sanat eivät olleet niitä sanoja, joita olin itse käyttänyt. Myönsin kuitenkin, että olimme keskustelleet siitä, että äidinkin kanssa olisi vietettävä aikaa, jota kuitenkin oli liiennyt kaikkeen muuhun kyseisen iltapäivän aikana. Mies siirsi huomionsa siltä osin muualle, poistui. Tilanne raukesi.

Poika käväisi muutaman kerran sylissä, sitten he lähtivät. Kävin suihkussa ja ryömin tietokoneeni kanssa sänkyyn. Kun mies palasi ja rojahti sohvalle televisionsa eteen, lausuin hänelle sanat, jotka olivat muotoutuneet kuin neonkyltiksi mielessäni: ”Anna olla viimeinen kerta, kun tulet heristelemään sormea naamani eteen!”

Tietokone lämmitti mukavasti rinnan päällä, kun kävin läpi päivän viimeiset viestit. Menin pankin sivuille ja siirsin säästötililleni 200 euroa.