Ihana kamala raskaus
Nyt kun raskaus on oikeasti ihan loppusuoralla, tuntuu että pitäisi kirjoittaa vähän tästä ajasta ja ehkä ajasta ennen raskautta.
Raskaus ei tullut heti, ei helposti, eikä ensi yrittämällä. Mejätettiin ehkäisy pois ihan suunnitellusti elokuussa 2016, kun kierukka olisi pitänyt vaihtaa joka tapauksessa. Päätettiin vain poistattaa se ja katsoa miten kävisi, saisimmeko perheeseemme lisäystä, ihan toivotusti. Tokihan ajattelin, että ei kai se heti nappaa, kun vuosia käyttänyt ehkäisyä. Pitää kai kehonkin nollata itsensä. Alkuun näyttikin, että kierto on tasainen ja ei mitään ongelmaa kropassa, täähän voiskin onnistua helposti ja nopeastikin. Väärin! Mitä lähemmäs vuoden loppua tultiin kroppa kertoi merkkejä, että se alkaa nollata itseään ja kun vuosi vaihtu alkoi totaalinen nollaus. Kierto vain piteni pitenemistään ja jossain vaiheessa olin jo varma, että on se tärpännyt. Taisin tehdä keväällä 3-5 raskaustestiä. Kaikki osoittivat sitä surullisen kuuluisaa negatiivista. Huomasin jo kevään aikana miten rikki olin joka ikisestä kaverin/tutun raskausuutisesta. Itkin yksin ja mietin mikä vika minussa on, kun en voi saada lasta. Miksi muut, miksen minä? Kyllähän stressi raskaudesta vaikutti suhteeseenkin, välil vähän tunnelmaa kiristäen. Päätin sitten lukuisten negatiivisten testien ja koulun pääsykokeiden jälkeen keskittyä kaikkeen muuhun, kouluun kun koulupaikankin sain. Sain itselle myös perusteltua, et stressi on pahinta myrkkyä raskauden alulle. Itse pilaan omat mahdollisuuteni stressaamalla, et lopeta nyt hyvä ihminen se.
Taisin lopettaa raskaudesta stressaamisen ja keskittyä kouluun. Kouluhan ei onneksi aiheuta stressiä, noh… jokainen tietää miten asia on. Keskityin syksyllä vain kouluun ja sen suorittamiseen, reissaamiseen Lempäälän ja Seinäjoen väliä. Syksyllä oli myös mieheni veljen lapsen ristiäiset ja taas nosti päätään katkeruus oman lapsen puuttumisesta, silloin kotimatkalla taidettiin aiheesta keskustella oikeasti vakavasti ja kunnolla, mikä mun mieltä painaa ja mitä liikkuu toisen mielessä. Pakko sanoa, enpä olisi uskonut, että reilu kuusi viikkoa siitä hetkestä eteenpäin meillä jo odotettiin. Tosin eihän me sitä silloin vielä tiedetty. Mulla stressin takia koko kroppa sekaisin, taas. Kierto nyt oli ollut tasainen, pitkä mutta hyvin tasainen. Mutta kuten tiedetään nyt, niin silloin en tiennyt kierron menneen sekaisin ilmeisesti siitä koulustressistä ja hyvä niin. Raskaus pääsi alkamaan. Ja kuin aiemminkin olen kirjoittanut, en mä uskonut kierron pidentymisen mitenkään liittyvään raskauteen vaan siihen mun toiseen elämän kumppaniin, stressiin. Väärin taas! Vauva olikin tulossa, se oli totisinta totta, se positiivinen raskaustesti oli totta. Se tunne, se järkytys ja helpotus. Se epätodellisuuden tunne ja silti, tein vain sen yhden testin. Se ensimmäinen ultra, se pienen pieni 1cm mittainen ihmisen alku, se rakkaus siihen johonkin niin olemattomaan. Onko sellaista olemassakaan?
Raskaus itsessään on mennyt todella todella hyvin, alun 24/7 pahoinvointeineen ja maaliskuusta alkaen vaivanneine hermokipuineen. Tosin hermokivut on jo kertaalleen minut osastolle sairaalaan ajanut ja nytkin on koko ajan varaus sille, että tarvittaessa mennää taas sieltä hakemaan vauhtia. Mutta vauhtia mihin? Siihen, että selviämme nämä viimeiset 3viikkoa mitkä edessä ovat.
On ollut ihana nähdä vauvan kasvua ultrissa. Nyt ultria on takana 5 ja vielä olisi yksi ennen kuin näemme hänet ihan livenä, pääsemme vihdoin tutustumaan häneen. Hänellä on jo nyt vahva omatahto, minä itse, joten innolla odotetaan millainen pikku-muija sieltä on oikeasti tulossa. Ainakin yksi asia on varma, hän on maailman rakkain pieni olento. On jo nyt. Hän on asettunut sydämeni alle vasempaan reunaan kohtua, viihtynyt siellä liki koko raskauden, ainakin mitä ultrat ovat osoittaneet ja nythän hänet jo tunteekin. Koko raskauden sokeri ja suola on tuo lapsi, sen liikkeet ja tieto siitä, että tulee päivä, kun pääsemme häneen tutustumaan. Vihdoin! Ja nyt se hetki on niin lähellä, että ihan hirvittää. Siihen on 3 viikkoa, kun on tarkoitus synnytys käynnistellä. Jännittää, hirvittää, sitä odottaa ja sitten ei kuitenkaan. Fiilikset on niin ristiriitaisia. Miettii onko kaikki valmiina, onko kaikki mitä tarvitaan. On vain uskottava sitä sisäistä fiilistä, et kyl kaikki järjestyy.
Moni ajattelee, etten ole nauttinut tästä raskaudesta vaikka oikeasti olen, onhan tämä yksi hartaimmista toiveistani ja yhteisen unelman täyttymys, meidän oma pieni lapsi. Toki se voi jäädä monille piiloon sen kaiken kivun yms alle, mutta se kipu on melkein raskauttakin hallitsevampi ja nyt vihdoin alkaa näkyä tunnelin päässä valoa, saisi helpotusta kipuun lapsen syntymän myötä. Ja kivuista huolimatta itsellä on se tunne, että haluan pitää lapsen suojassa, tuolla kohdussa. Miten hän voikin yhtäkkiä olla valmis tähän maailmaan? Uskottava on, kyllä hän on kasvanut tarpeeksi, kehittynyt pieneksi ihmiseksi näinä kuukausina. Ja tää raskaus on kaikkineensa ollut tän kaiken arvoista, yksi elämäni raskain ja samalla ehdottomasti parhain kokemus, isoin saavutus ikinä. Oma lapsi.