Nyt on mielenpäällä niin monta ajatusta, että ajattelin kirjoitella heti perään toisen blogipostaukseni.Ajattelin käsitellä kahta hyvinkin strereotypistä ajatusta ja sitä mitä varmaan jokainen odottava tai vastasynnyttänyt äiti saa kokea ja kuulla. Eli koska tulee toinen lapsi ja ”Ai, se on  tyttö! Voooi pikku prinsessa!”. Tuskin olen ainoa kuka ei halua/jaksa kuulla näitä puheita saati selitellä valintojaan.

Sitten itse asiaan. Olen itse ainoa lapsi, toki pienenä kaipasin aika ajoin siskoa tai veljeä, mutta koska perheemme on ollut todella tiivis on serkusparvi korvannut puuttuvat sisarukset. Olemme kaikki hyvin hyvin samanikäisiä keskenämme ja aina touhuttu yhdessä. Aikuisuudessa toki vähemmän, koska jokaisella meillä on oma elämä ja arki pyöritettävänä. Silti ne serkut on edelleen kuin siskoja ja veljiä. Vaikka olen ainoa lapsi, en ole kokenut koskaan olevani se ainoa saati, että olisin saanut kaiken haluamani. Äitini on kasvattanut minut pienestä pitäen niin, että välillä tuntui kuin meitä lapsia olisi ainakin 10!

Miksi sitten tämä niin mieltäni painaa?  Olen itse ihminen, joka ei koskaan ajatellut hankkivansa lasta. Ei ensimmäistäkään.Tapasin kuitenkin mieheni 2014 ja hyvin pian huomasin, että nyt on joku uutta. Kyllä, vauvakuume. Ajatus yhdestä lapsesta oli herännyt kuin varkain mielessäni ja nyt hän on tulossa. Haluttu ja kovasti rakastettu. Väkisinkin keskustelut aina ajautuvat aiheeseen ”koskas teille toinen tulee”. Annahan olla, kun sanot, että ei tule näillä näkymin koskaan.Heti lähdetään puolustuskannalle ja vastahyökkäykseen kuin se, mitä juuri sanoit olisi jotain todella pahaa. Haluan vain yhden lapsen, haluan elää myös omaa elämääni. Käydä kouluni loppuun ja valmistua, saada koulutustani vastaavaa työtä ja harrastaa sekä matkustella. Niin mieheni kanssa kahden, kuin koko perheenä.

Lapsilukumäärä on myös valitettavasti tänäpäivänä puhtaasti taloudellinen kysymys ja pitää miettiä mihin on resursseja. Osa syy on myös se, että vaikka raskauteni onkin itsessään sujunut hyvin, lapsi kasvaa, on vilkas ja voi hyvin niin minä itse en sitten välttämättä ole voinut niin hyvin. Alun pahoinvoinnit oli ihan pikkujuttu tähän helvettiin mitä olenkin elänyt pari kuukautta. Lonkassani on hyvin tyypillinen raskausajan hermopinne. Se aiheuttaa kovia hermokipuja vasempaan jalkaani ja aika ajoin tekee sen, että tuntuu kuin jalka ei vain pitäisi päällään. Yhtäkkiä tulee suuria kipuja, kuin sähköiskuja tai kuin 1000 neulaa työnnettäisiin kerralla jalkaani. Ne kivut lamauttavat ja saavat kyyneleet silmiin. Niitä on myös öisin ja ei, ei ole muuta apua kuin aikanaan tuleva synnytys. Tietenkään jokainen raskaus ei ole samanlainen, se on taivahan tosi. Mutta haluanko tietoisesti ottaa riskin, että asiat menevät samaa rataa ja olen taas yhtä kipeä? No en!

Surullisinta tässä kaikessa on se, että tämä on muiden vaikea hyväksyä. Ihan kuin päättäisin heidän puolestaan asioita. Miksi ihminen ei saa haluta vain yhtä lasta? Miksi minä en saisi valita altistanko kehoni ja jaksamiseni näille kivuille? Mitä sellaista se toinen saati kolmas lapsi antaisi lisää? En ole sanonut kertaakaan ”ei ikinä”, mutta näillä näkymin toista ei tule. Voihan olla, että mieli muuttuu kun aikaa kuluu ja meille tuleekin toinen lapsi. Mutta siihen asti se on ei. Ainoankin lapsen voi kasvattaa välittäväksi, empaattiseksi yksilöksi. Ei stereotypiseksi ”ainoaksi lapseksi”. En myöskään ole enää 21 tai 25 ja mieheni vielä vähemmän. Olen jo yli 30 ja pitää myös miettiä sitä, minkä ikäinen on, kun oma lapsi on esim. 20 tai 30vuotias ja hankkimassa omia lapsia. Oletko silloin 60 tai yli sen, jaksatko hänen lastensa kanssa touhuta.Toki salaa toivoin aina, että saisin lapsen/lapset ennen kuin täytän, jos semmoisia olisi ikinä tulossa. Mutta elämä menee omia teitään ja jälkiviisaus on hyve tässä asiassa. Onneksi se lapsi tulee vasta nyt.

Sitten se toinen itseäni korpeava aihe, prinsessasyndrooma. Taaskin tämä on muiden kuin itseni päähän pinttymä. ”Pikkuprinsessa”, pitsiä ja röyhelöä, pelkkää pinkkiä. Pyrin itse siihen, että lapsi aikanaan saa itse päättää onko hän prinsessa vai jotain ihan muuta. Itse olen lapsena ollut yksi pojista, mennyt verkkareissa ja tennareissa pitkin metsiä, maita ja mantuja. Toki kai minullakin on ollut omat prinsessa vaiheeni, mutta pääsääntöisesti en ole siihen muottiin istunut.

Oma toiveeni onkin, että lastani ei kategorisoitaisi liikaa, kun hän on pieni tai etenkään kun hän ei ole vielä edes syntynyt. Hän syntyy tyttönä tähän maailmaan ja tyttönä hänet kasvatetaan, mutta avoimesti niin, että hän saa kasvaa juuri siksi, miksi hänen on määräkin tulla. Enkä halua, että hänen kohdistetaan paineita siitä millainen tyttölapsen tulisi poikalapseen verraten olla. Se voi olla pitkällä aikavälillä hyvinkin rankkaa, kun koittaa täyttää niitä lokeroita ja odotuksia mitä on asetettu. Toki koulutuksen, työn ja rahan merkitys tulee opettaa ja kannustaa oppimaan, mutta muu saakin tulla sitten siinä sivussa itsessään. Hän on lapsi, ei hän välttämättä ajattele, että olen tyttö tai poika, tai että mitä tarkoittaa tyttö ja poika. Mutta prinsessana hän ei synny ja mikäli hän sellaiseksi kasvaa, niin olkoon se sitten niin.

Minä haluan tutustua häneen ja hänen aitoon luonteeseensa, siihen kuka hän on. Kuka on se ihmeellinen pikku-muija, jonka me saamme osaksi perhettämme, ilman, että sitä muovataan odotuksilla ja olettamuksilla. Koska uskon, että hän on maailman hurmaavin hän, juuri sellaisena kuin tähän maailmaan saapuu.

Jonkun mielestä voin olla pikkusieluinen tai ottaa asiat liiankin henkilökohtaisesti, mutta eikö jokainen äiti saa toivoa, että lapsi kelpaisi juuri sellaisena kuin on. Ei toisten odotuksien muovaamana vain. Koska jokaisen meidän oikeus on olla oma itsensä, niine vikoineen kaikkineen mitä meissä on. Silti jokaista meitä rakastaa aina joku ja vain siksi, että olemme omia itsejämme. Tätä minä toivon lapsellenikin, onnea ja rakkautta. Että hän aikanaan löytää sen oman puolison, joka rakastaa häntä omana itsenään ja että maailmalle hän kelpaisi omana ihmeellisenä itsenään. Koska sitä hän totisesti tulee olemaan, ihmeellinen.