Taas mennään!
Minä, mun Latte Macchiato Caramel ja suuntana Tampere. Loppu viikko lomaa, aika luxusta eikö? Juna raiteilla ja VR ilmoittaa jo ennen kuin juna on edes lähtenyt, että ollaan myöhässä aikataulusta se 15minuuttia. Ei huono! Joten eihän tässä ole kuin aikaa kirjoitaa vaikka tätä. Olen myös päättänyt ystäväni rohkaisemana, että tämän voisi laittaa jakoonkin kavereille. Päästäis ihmiset lukemaan mun juttuja täältä. Jännää! Mut jos jotain negatiivista heti tähän alkuun niin nää Pendoliinon penkit on ihan sielt itestään istua ja olla, eihän tota matkaa oo kun se 3h edessä… Mun selkä kiittää jo nyt, ouch!
Kirjotin edellisessä postauksessani liikuntakiellosta. Kaikesta huolimatta pääsin jo viime viikon torstaina kevyesti käymään salilla. Voi sitä onnen määrää, ei ollut itkukaan kaukana. Minua jännitti aivan järjettömästi mennä salille kahden kuukauden tauon jälkeen, maha oli ihan sekaisin ja huono olo valtasi koko kropan. Mielessä poukkoili ajatuksia, entä jos alkaa ahdistaa henkeä? Entäs jos oon ihan rapakunnossa ja mikään ei tunnu hyvälle? Entä jos entä jos entä jos… Entä jos vain menisin ja sittenhän sen näkee. Miksi murehtia asioita ennen kuin ne tapahtuvat. Tuo päällimmäisenä ajatuksena suuntasin krosserille ja varovaiset ensimmäiset rullailut. Henki kulkee, kroppa lämpee, ekat aavistukset jopa hiestä! Naama hymyssä rullailin menemään ja vieressä polkeneen sedän epäluuloisista katseista päätellen hän olisi ollut varmaan valmis soittamaan hullujen huoneelle, et hakekaa toi seko täält veke. Aamu aikainen ja yks ihan onnessaan Hangon keksinä rullailee. Ei tervettä! Liikuntahan on totista, hampaat irvessä tekemistä. Eikö?
Oon myös uskaltautunut kävelemään, kun on ollut leutoa ja ilma on mukavan tuntuista hengittää. Tänäänkin kävelin useamman kilometrin naapurin kanssa bussille. Mukavasti heräsi raikkaassa aamussa kävellen. Eikä edes mäkeä kavutessa hengästyttänyt paljoa vaikka puhui. Voi sitä ilon tunnetta taas. Tän sairastamisen aikana oon oppinu iloitsee pienistä edistysaskelista. Esimerkiksi siitä, kun päivän aikana ei ole ollenkaan tuntunut oireilua ja on ollut normaali olo. Asunnossani käytiin tekemässä kosteusmittaus, mutta siinä ei ilmennyt mitään normaalista poikkeavaa. Ensi perjantaina tulee sitten tarkat terveystarkastukset (sisäilmaa yms). Epäillään, että muovimaton liiman myrkyt pääsee erittymään sisäilmaan. No sehän oli kiva tietää, siis jotain teollisia, kemiallisia myrkkyjä ja olen altistunut niille kohta kolme vuotta. Se selittäisi vähän väliä olleet flunssailut ja jatkuvan nokan vuotamisen, silmät oireet yms. No kuhan jokin syy selviää niin oon tyytyväinen, kun oireet ilmenevät vain ja ainoastaan kotona.
Loppu viikon tosiaan vietän parhaassa mahdollisessa seurassa Tampereella. Odotan viikonlopulta yhteistä aikaa ja yhteisiä treenejä. Melko parasta treenata toisen kanssa, joka on myös hyvin motivoitunut treenaamaan, tietää oikeasti asioista ja jolta saa hyviä vinkkejä. Ja ei ainakaan vähäisimpänä, saa tekemään ne viimeisetkin toistot sen jälkeen, kun tuntuu ettei enää jaksaisi nostaa edes pikkurilliään. Puhumattakaan kilon käsipainoista ja odotan, että pääsen testailee salille muutamia uusia juttuja, joista olen viime viikkoina inspiroitunut, kiitos ystäväni videoiden! Ollaan myös suuntaamassa Ikaalisiin viikonloppuna, mukava päästä sinnekkin. Mutta parasta tässä on tää aikatauluttomuus. Muuten arki on niin aikataulutettua ja rutinoitunutta, niin nyt saa hetkeksi heittää aikataulut veks.
Sit mun piti kirjoittaa jotain ammatillistakin tähän. Olen huomannut spinniohjaajana, että musiikkia kuunnellessa alkaa heti hakee biisin tempoo ja miettii millaisen työkappaleen siitä saa, vasta toissijaisena nauttii siitä ihan vain musiikkina. Ihan oikeasti, kollegat, en varmasti ole ainut? Olin eilen videoimassa kollegan tunnin ja mietin siinä miten paljon toisen tunnin seuraaminen antaa itselle. Tulee sellaisia ahaa elämyksiä, et hei, mähän voin tehä ton näin ja vitsi toi sanoo hyvin ton asian. Enpä ollutkaan tullut ajatelleeks et tuonkin voisi sanoa tuolla tavalla. Kun katsoi tuntia sivusta, mietti vain koska minä pääsen pyörän päälle, koska mun kunto on taas siin pistees, että pääsisin ohjaamaan. Ehkä meen ensiviikolla jollekkin tunnille kokeilemaan.
Mitä muuta elämään? Sukututkimusta olen taas herätellyt, kun sain sukulaiselta Ruotsista äärimmäisen mielenkiintoisen viestin ja sen myötä koko projekti on päässyt uusille leveille. Mutta tulen siitäkin varmasti kirjottamaan aikanani tänne enemmän. Sen voin sanoa, että tiedän enemmän kuin eilen ja silti en tiedä mitään.
Tän hetken fiiliksiin osuu ja uppoo parhaiten:
Kato, Electric Lady Lab – Alive
