Varo mitä toivot
Siinäpä se tuli.
Varo mitä toivot, yep.
Alkukesä meni hartaasti toivoen ja syvästi peläten. Kevään pääsykokeet oli ja meni, suussa paska maku. Ei menny niinku Strömsössä, ei. Päätin unohtaa koko homman ja mietin, et haenko lainkaan syksyl uudestaan. Olin jo melkoisen valmis hautaamaan koko amk-haaveet, oli uskottava et ei kai must vaan oo siihen. Jossain sisimmässä eli kuitenkin ihan pienen pienen pieni toive, et jos kuitenkin.
Elettiin kesäkuun loppua, taisi olla 28.päivä. 30.6 mennessä ammattikorkeat paljastais tulokset. Kello oli liki 23, kun mies sanoi, että eräs ystävämme oli saanut JAMKin pääsykokeiden tulokset. Taisi kropan läpi mennä kylmätväreet ja jonkinlainen kouristus mahanpohjassa, siinäpähän ne yöunet menis sit. Asenne oli laatua ”pettymyksen karvaskalkki odottaa”.
Selasin puhelimella äkkiä opintopolku-palvelun sivua. Skippasin kivasti kaiken ensi-infon sivun alusta ja hain vain kohtaa jossa oli aiemmin lukenut ”opiskelijavalinta kesken”. Noh, kuvahan oli pieni tihru ja sen siit huomasin, että siin on 1 sana ei numeroita tai mitään. Eka ajatus oli ”ok, mokasin, hylätty”. Suurensin tekstin ja sit salpas henki. Tais suusta tulla jotain tyyliin ”ei jumalauta! ei v****!”, tässä vaiheessa keittiöstä jo tiedusteltiin et mitä tapahtuu. Sit tuli itku, helpotus, järkytys, onni, sekoaminen. Taisin saada sanotuks jotain ”mä pääsin sisään”. Ei sitä vaan meinannu uskoa sitten millään. Luin sivua tarkemmin niin olihan se tieto siitä koulupaikasta heti siinä, kun kirjautui sisään. Isolla! Tässä vaiheessa nauratti ja itketti itseä ihan suunnattomasti. Eka asia oli soittaa kaverille ja äidille.
Hyvä et sai nukutuksi sen yön. Aamulla olin hereil aikaiseen ja heti hoitamaan ilmoittautumiset, koulupaikan vastaanottamiset, insinööriliittoon liittymiset yms. Kaiken mahdollisen päätin hoitaa heti alta pois. Muistan miettineeni, että mimmosethan pisteet mä olin onnistunut hankkimaan ittelleni, varmaan viimeisten joukossa…keh keh. Maksimipistemäärä oli muistaakseni 70 ja omat pisteet oli 50, kun tuloskirje vihdoin tuli. Tuijotin typertyneenä, et oikeasti 50?! Siis se koe menikin hyvin, enkä mokannu pahasti! Siis jotain todella jännää ja pelottavaa ja uutta olisi edessä. Tuntu, et syksyyn olisi ikuisuus, mut aika menikin melkosel nopeudella..
Eletään nyt syyskuun puoliväliä ja istun taas Seinäjoella hotlan sängyllä. Toinen lähiopetuskerta on meneillään. On iskenyt jo alkumatkasta pienoinen epätoivokin mm. matikan, fysiikan ja sähkötekniikan osalta. Siispä haasteita päin! Olen toki yllättänyt itseni useamman kerran, kun huomannut osaavani ja tajuavani todella kyseisistä aineista jotain. Edelleen olen rehellinen itselleni heikkouksistani ja vahvuuksistani. Onneks meillä on ihan paras vastuuopettaja, joka tuki mun näkemyksiä täysin ja vastaili tyhmiinkin kysymyksiin aidosti kiinnostuneena. Mä oon niin iloinen, et meil on tollanen ope. Ain saa laittaa kysymyksiä ja viestiä muutenkin, jos on jotain sydämellä. Tuntuu huolet puolet pienemmille sitten. Koska onhan tää ollut välil henkinen paluu ala-asteelle, mitä tulee koulujuttuihin. Kyl me kaikki muistetaan, et ku läksyt tökki, ei ymmärretty jotain ni kirjat ja kynät lenti pitkin lattioita ja itkua tuherrettiin. Sitä se on välil suunnilleen ollu, mut sit hetki happee ja uus yritys. Mut mun tärkein tukipilari on kotona, se tärkein ja rakkain. Aina oo muistanu kiittää tarpeeks kaikesta siitä avusta ja tuesta.
Mut summa summarum, mä oon omalla alalla, mä oon oppimas uutta, oikeasti mielenkiintoisia asioita on päässyt oppimaan.
Unelmista totta ja vaikeuksien kautta voittoon, ha?