Loman loppu

Loma loppuu viikon päästä -ahdistus on täällä! Oon tehny kiitettävästi kyllä kaikkea kesäisää ja lomaisaa, mutta töidenteko jäi pahasti. Keväällä nimittäin fantasioin siitä, miten loman löhöilystä ja laiskottelusta versovan luovuuden voimin tekisin suunnilleen kaikki ensi vuoden tunti- ja kurssisuunnitelmat ja älyttömästi ihania, inspiroivia ja opiskelijoita motivoivia hömpötyksiä ja härpäkkeitä. Toisin kuitenkin kävi. Olenko yllättynyt? En. Minussa nimittäin asuu yhä sitkeästi se paskamainen piirre, että teen kaiken vasta, kun on pakko. Toinen melko raivostuttava piirteeni on se, että mielestäni pakolliset asiat eivät oikeasti ole ollenkaan pakollisia: voisin ihan hyvin päättää, että hei tänä vuonna mä otan rennosti, ja kaivaa kovalevyltä vuoden takaiset diat ja laittaa opiskelijat ahkeroimaan kirjan tehtävien parissa, mutta ei. Mun pitää yrittää tehdä jotain uutta ja jännää, vaikka ei ne opiskelijat siitä välitä. Ei ne tiedä eikä arvosta, että mää oon leikannut ja liimannut ja laminoinut lottolautoja katsoessani Temptation Islandia iltamyöhään.

Oma saamattomuus on tällä viikolla ottanut päähän erityisesti. Koska viimeistään nyt mun piti ryhdistäytyä: jos en tee työhommia, niin sit ainakin harrastan liikuntaa, teen järkevää ruokaa tai siivoan kotia. No arvatkaa teinkö? Siivoamiseni on sitä, että päätän järjestää kaikki oppimateriaalit jotenkin järkevästi ja karsia kaiken turhan, minkä seurauksena yksiön lattialla on joku 14 eri kasaa, kun avopuoliso saapuu työpäivänsä päätteeksi kotiin. Ja koska tää pinoaminen ja lajittelu otti niin kovasti voimille, niin ”mää jätän nää nyt tähän ja jatkan huomenna”. Sit kahlataan paperimeren läpi sänkyyn nukkumaan. Mulla meni hyvä kiukutteluhetkikin pilalle, kun piti alkaa nauraa, (en muista, mistä mökötin), kun kävelin lattian poikki ja astuin matkalla sekä mapin päälle, että avonaiseen pahvilaatikkoon.

Oon miettinyt tän viikon aikana, että onko kaikki muutkin ihmiset näin saamattomia ja ne vaan esittää somessa vai onko mussa jotain perustavanlaatuista vikaa?