Rauhan hetkiä. 

Tyttärellä on hauska tapa siirtyä kesken päikkyjen sängystään sohvalle. Voisi kuvitella, että tämä häiritsisi minua, vaan ei. Jotenkin mieli lepää, kun tytärtä voi toisella silmällä vähän vahdata,- olkoonkin, että hän nukkuu, eikä siinä varmasti mitään muutenkaan kävisi. 
Huono juttuhan tämä on vieraiden kannalta. Ketään ei voi oikein pyytää päiväuniaikaan käymään, jos toivoo tyttären nukkuvan kunnon päiväunet. Onneksi neiti silti rupee jo olee sen verran iso tyttö, ettei varsinaisesti joka päivä päiväunia edes kaipaa. 

Silloin kun tytär oli vielä kovin pieni (0-1v), häntä ei saanut millään nukahtamaan vaunuihin. Ei siis millään. Meillä ei olekaan koskaan nukuttu ulkona, vaan aina omassa sängyssä. 
Nyt kun tytär lähestyy kahta ikävuottaan, hän on oppinut nukahtamaan myös rattaisiin. Unta ei riitä tosin tuntiakaan, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Ja minuahan helpottaa esimerkiksi juosta niin, ettei tarvitse jatkuvasti rupatella tytön kanssa.