Miksi ihmeessä on niin vaikeaa antaa itsestään kaikki? Sitä oon taas hetken miettinyt niin, että päähän sattuu.

Antaa itsestään kaikki henkisesti. Olla mukana, heittäytyä, uskaltaa paneutua ja kokeilla – eikä enää kuikuilla muille reiteille sen yhden valittuaan.

Sellainen uskallus on puuttunut multa aina. Näkyy varmasti kaikessa, mihin ryhdyn, mutta eritoten ja eniten parisuhteessa – siinä kun pitäisi vähän niin kuin omistautua jollekin.

En koe, ettei mulla olisi ollut omaa aikaa ja tilaa, joita kaipaan. En koe, että mua oltaisiin koskaan painostettu mihinkään, päinvastoin: koen, että olen aina halunnut olla täysillä mukana. Kokonaan. Mutta en vain oo ikinä pystynyt. Selittyy varmaan jollain lapsuuden traumalla, pelolla tai aiemmalla huonolla kokemuksella (jollainen mulla kyllä on, juuri siitä, että sen kerran kun annoin itsestäni kaiken, vedettiin matto alta ja tuli tennaria päähän pahiten ikinä). En kuitenkaan ajattele näitä asioita sen koommin, enkä haluaisi niiden vaikuttavan enää mihinkään.

Se vaan vaikuttaa, kuin itsestään. Aiemmin en ole ehkä edes huomioinut omaa käyttäytymistäni niin paljoa, mutta huomaan sen nyt, kun koen ensimmäistä kertaa ikinä, että uskallan olla tässä mukana ehkä jo molemmilla jaloilla: iloitsen siitä, mutta samalla huomaan, että ne vanhat toimintatavat tulee vieläkin tarpeen vaatiessa esiin. Jos tulee eteen mitään, mikä saattaisi satuttaa, vetäydyn tahtomattanikin ihanaan omaan suojakuoreeni, jonne ei pahat sanat kuulu. 

Ei opi vanha koira uusia temppuja, mutta nämä vanhat temput sen sijaan voin yrittää jättää pois. Vieläkin paremmin. Vaikka väkisin. Uskaltaa, mennä vaan, elää vaan. Kerrankin. Koska sinne suojakuoreen myös ne kauniit sanat kuuluu paljon vaimeammin.