Urheiluaddiktin kärsivät läheiset

Kun itse en tiedä melkein mitään parempaa kuin rullaavan juoksulenkin synnyttämän voittamattomuuden tunteen, salitreenin jälkeisen lihasrentouden tai vauhdin hurman pyörällessä, en aina muista, että kaikki eivät ole yhtä innokkaita urheilemaan kuin minä.

Esimerkiksi pikkusiskoni on muutamaan otteeseen huomauttanut, ettei hän treenaa niin kovin tosissaan, kun olen salilla mennyt tokaisemaan, että laittaisit lisää painoa laitteeseesi. Tai kun yritin heti joulupyhien jälkeen hiihtolenkillä ehdottaa kymmenen kilometrin lenkkiä viiden sijaan, siskoni huomautti, että tässä hiihdetään vasta talven ensimmäistä lenkkiä, joten vähempikin riittää.

Äitini taas sanoi kävelylenkillä, että onpas hän nyt rohkea, kun uskalsi lähteä keskimmäisen tyttären kanssa lenkille, vaikka sillä onkin tapana mennä kovaa. Pikkusiskokin lenkillä kerran totesi, että vaikka hän nyt juoksemaan lähtikin, niin kyllä kuusi kilometriä saa luvan riittää.

Eivätpä ole säästyneet ystävänikään. Toista piikittelin siitä, että hän vaihtoi kuntosalijäsenyyden autolainaan (vaan tänään selvisi, ettei kuitenkaan luopunut jäsenyydestään, mahtavaa!). Toisen yritin saada juoksemaan puolimaratonia, varsin huonolla menestyksellä.

Eikä tältä liikkumisinnostamiselta ole säästynyt poikaystävänikään. Sentään joskus saan seuraa kävelylle tarpeeksi paljon pyydettyäni.

Näitä asioita mietiskeltyäni olen tullut siihen tulokseen, että ehkä olen vähän yli-innokas. Ei kai kaikkien tarvitse rakastaa itsensä rääkkäämistä vapaaehtoisesti. En minäkään aina rakasta tai jaksa siitä innostua. Siksi katselenkin välillä kateellisena salilla tai juoksulenkillä toinen toistaan motivoivia ja keskenään kilpailevia kaveruksia. Kyllä minuakin voisi joskus kiusata vähän takaisin näissä liikunta-asioissa.

Ehkä pitäisi hankkia koira. Se tuskin kyllästyisi lenkkeilemään kanssani tai vaatisi kääntymään kotiin mielestäni liian aikaisin.