Viikonlopun vaellusreissu – ei verta, mutta hikeä ja kyynelyä kyllä
Helsinkiläistynyt luonnonlapsi pääsi viikonlopuksi haistelemaan metsää ja tuijottelemaan järvimaisemia. Oi kuinka ihanaa se olikaan! Ei ollut puhelinta piippaamassa, ei nettiä imemässä syövereihinsä, ei velvollisuuksia kutsumassa, ei meteliä eikä ryntäileviä ihmisiä. Oli vain hiljaisuutta, lintujen laulua, metsän tuoksua, solisevia puroja, puhaltavaa tuulta, tyyni järvenpinta ilta-auringossa ja rätisevä nuotio. Sitten oli myös täristy yö teltassa, kivikova tyyny mytätty paita pään alla, vaikeakulkuinen maasto, kylmä tuuli ja väsyneet jalat. Viikonlopun vaelluksella tunsi siis monella tapaa olevansa elossa!
Tästä kuvasarjasta voitte todeta, että reissun täytyi olla ihan siedettävä, koska jaksan hymyillä paitsi ennen reissua niin vielä sen jälkeenkin!
Perjantai-illan etapin piti olla lasten leikkiä. Vain reilu kaksi kilometriä ensimmäiselle telttapaikalle. Matkaan lähdettiin siinä yhdeksän aikaa illalla. Meillä molemmilla (minulla ja miehelläni) oli ollut vapaapäivä, joten kumpikin otti rennosti eikä kiirehtinyt lähtemään. Onneksi on kesäkuu ja valoisat yöt. Jo ensimmäiset kilometrit ottivat kyllä luulot pois. Isojärven kansallispuiston polut ovat ”paikoittain vaikeakulkuisia”. Osuttiin sitten heti sellaiselle kivikkoiselle ja mäkiselle polulle, jota kulkiessa mietti kerran jos toisenkin sitä, jaksaako tällaista kävellä noin 20 kilometriä ja pysyykö paikat ehjänä kotiin saakka.. Ensimmäiset hikikarpalot ilmestyivät otsalle.
Jokainen joskus telttaillut tietää, että teltassa joko nukkuu kuin pieni lapsi tai sitten ei. Usein käy myös niin, että toinen nukkuja herää aamulla makeiden unien jälkeen virkeänä ja toinen virittelee jo tulta retkikeittimeen saadakseen kolme kuppia kahvia korvaamaan puuttuvia yöunia. Teltassa jos missä on nimittäin tullut koettua niitä öitä, kun aamulla miettii, onko nukkunut silmäystäkään koko yönä. Minun ensimmäinen yöni oli jotain välimuotoa; näin kyllä joitain outoja unia, mutta tärisin myös kylmästä ja mietin keinoja lämmetä useampaan otteeseen. Vaelluskumppani, kuumaverinen avopuolisko totesi sitten aamulla, että oli yöllä vähän kuuma.
Lauantaiaamu valkeni tuulisena ja viileänä, joten oli parempi kiskoa aamupalat naamaan ja lähteä liikkeelle. Kummasti noin kymmenen kiloa selässä lämmittää! Energiaa riitti, joten pidettiin (tai minä edessäkävelevänä pidin) ihan hyvää vauhtia yllä. Ensimmäiset yhdeksän kilometriä päästiinkin melko kivuttomasti ensin aamupalan ja sitten lounaan voimalla eteenpäin. Jäljellä oli enää vajaa neljä kilometriä yöpymispaikalle ja minä vielä innoissani kokeilin tehdä askelkyykkyjä rinkka selässä. Virtaa siis riitti, muttei kovin kauaa. Päästiin nimittäin taas vaihteeksi tarpomaan sellaista vaikeakulkuisempaa reittiä. Sitten mentiin ylämäkkee, alamäkkee, ylämäkkee, alamäkkee ja ylämäkkee. Viimeisten kilometrien iloksi sattui tiukka nousu, joka puristi mukavasti mehut pois ja pisti puuskuttamaan astmaatikon lailla. Ei tehnyt enää mieli tehdä huvikseen askelkyykkyjä… Hikisinä ja väsähtäneinä saavuimme majapaikkaamme. Ilta-aurinko paistoi, järvi oli tyyni ja olimme ensimmäisiä yöpyjiä. Voi sitä onnentunnetta, kun vielä saimme murkinaa mahoihin ja mussutimme karkkeja makuualustoilla maaten.
Toiseksi yöksi varustauduin paremmin ja puin enemmän vaatetta päälle. Kylmä ei enää vaivannut, mutta sain seurakseni kolotukset. Jalkoja särki, eikä lonkka tykännyt mistään asennoista. Heitin muutaman buranan naamaan ja vuodatin pari kyyneltä. Teki mieli omaan sänkyyn, mutta sain onneksi lohdutushaleja. Lopulta pillerit alkoivat vaikuttaa ja vaivuin uneen. Aamulla sainkin herätä lämmittävään auringonpaisteeseen ja siihen, että retkikumppani valitteli tukehtuvansa telttaan. Minä olin tyytyväinen, kun oli kesä enkä palellut, kun päällä oli urheilukerrasto, fleeceasu ja villasukat ja olin kääriytyneenä makuupussiini.
Sunnuntain saimme reippailla aurinkoisissa maisemissa. Muutaman kilometrin aamulenkki sujui mukavasti, vaikka jalat jo vähän painoivat ja särkivät. Kotimatkalla piti vielä tankata (ei siis autoa vaan väsyneet vaeltajat), joten nautittiin pizzat ja jäätelöt tasokkaassa ravintolassa huoltoasemalla. Kotiin palasi hieman väsynyt, mutta iloinen reissaaja. Uskon reissun viehätyksen piilleen siinä, ettei kokoajan ollut pumpulista ja ihanaa, vaan sai vähän haastaa ja koetella itseään, tuntea olevansa elossa ja selviävänsä pienistä vastoinkäymisistä. Lisäksi sai olla keskellä rauhallista luontoa, jota Helsingissä asuessani niin kovasti kaipaan.